torstai 29. kesäkuuta 2017

Pitääkö onnistunut loma suunnitella etukäteen? (+ arvonnan voittaja)


Pitääkö loma suunnitella yksityiskohtaisesti etukäteen, jotta se olisi onnistunut? Vai aiheuttavatko lomasuunnitelmat vain stressiä? Tiedättekö jo, mitä teette kesälomalla vai teettekö lomalla sitä, mikä tuntuu kivalta? Sellaista, mihin into ja energia sillä hetkellä riittävät? Pitääkö kaikki olla etukäteen suunniteltua vai onko spontaanius mukavampaa?


Lomamatka Ylläkselle. Leffailta lasten kanssa. Jossain vaiheessa mökille. Ja mahdollisesti asuntomessuille käymään. Siinä meidän lomasuunnitelmat miehen kolmen viikon kesälomalle. Sen tarkempaan suunnitteluun ei voimat riitä. Eikä edes tahto. Inhoan aikatauluja, ne aiheuttavat vain lisästressiä. Mennään kun mennään, tehdään jos huvittaa. Tietenkin Ylläksen loma on varattu etukäteen, vaikka varmasti vielä löytyy vapaita mökkejä, jos kurkkaisi Ylläksen Matkailun-nettisivuilta. Matkan odottaminen ei aiheuta stressiä, sen avullahan viime viikot on puskettu eteenpäin. ”Kohta päästään Äkäslompoloon. JEE!”  
  
Stressaavalle ihmiselle jo lomamatkalle lähteminenkin voi olla uusi stressinaiheuttaja. Mitä kaikkea tarvitaankaan mukaan? Onko lapsilla varmasti tarpeeksi vaatteita? Missä välissä ehtii pestä kaiken tarvittavan mukaan? Missähän ne hyttysmyrkyt taas olivatkaan? Onko lakanoita tarpeeksi? Ja mitä autoon matkalle mukaan? Suosittelen hengittämään syvään, pysähtymään hetkeksi ja kirjoittamaan listan kaikista tarvittavista tavaroista. Silloin näkee heti, mitä tarvitsee ehkä vielä pestä tai hankkia, eikä aikaa mene turhaan sähläämiseen. Listasta on helppo karsia turhat pois, jos sellaisia tuntuu listalle tulevan. Listan avulla mukaan tulee kuitenkin varmasti kaikki tarvittava. Aina kun ei viitsisi ostaa perillä puuttuvia, kotiin unohtuneita tarvikkeita.  

Ylläksellä olisi tekemistä ja nähtävää vaikka kuinka paljon ja joka vuosi lomaviikko loppuu kesken. Turhaa stressiä ei haluaisi ottaa tekemisen suhteen. Lapset eivät jaksa tietenkään montaa kohdetta päivässä ja jos jollekin tunturille mielii, siihen on varattava koko päivä ja rutkasti evästä. Toivetekemislistalla on tällä hetkellä ainakin Velhopolku ja Aurinkotupa, jollekin tunturille kiipeäminen ja tietenkin Jounin Kaupan leluosasto. Tarkkoja suunnitelmia ei tässäkään asiassa vielä kotona tehdä. Mennään ja tehdään sitten Ylläksellä, sään ja jaksamisen mukaan.  


Entä sen jälkeen, kun tullaan takaisin Lapista? Ollaanko loppuloma mökillä? En tiedä. Ja se tietämättömyys tuntuu tällä kertaa hyvin vapauttavalta. On mahtavaa, ettei vielä ole tarvinnut päättää, mitä tehdään reilun viikon kuluttua. On ihanaa, ettei kalenterissa ole mitään pakollisia menoja lomalle, sillä ne jos mitkä aiheuttavat stressin. Toki jokainen viettää lomaa omalla tavallaan. Toisilla lomaan kuuluu kyläilyt, vieraiden vastaanottaminen ja aikataulut. Tärkeintä on, että lomalla olisi kivaa ja sen jälkeen olisi ehkä edes hetken energisempi olo. Toivottavasti onnistuisi jokaisen kohdalla.


Oletko suunnitellut lomasi jo etukäteen vai teetkö mitä huvittaa?


Adlibriksen kanssa yhteistyössä järjestetyssä arvonnassa Onnen huokauksia-kirja meni Tanjalle. Kiitos kaikille osallistumisesta! 


Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Onnen hetkiä stressin keskellä (sis. arvonnan)

Onnen huokauksia, arvonta blogissa
Välillä kun oma olo on oikein stressaantunut ja uupunut, on vaikea nähdä ympärillä olevia iloisia, hauskoja ja kivoja asioita. Oma harmaa, hieman sumuinenkin olo vie ajatukset jonnekin kauas, pois todellisuudesta. Stressi saa näkemään kaiken utuisena, se kääntää ajatukset liiankin negatiivisiksi. Vaikka asiat elämässä eivät olisi oikeasti niin huonolla tolalla, stressaantunut mieli saa kuvittelemaan, että kaikki toivo on mennyttä.

Kun kaikki tuntuu kurjalta ja harmaalta, on välillä pakotettava itsensä näkemään positiivisia asioita elämässä. Stressaavalle ihmiselle, kuten itselleni, se on vaikeaa, välillä melkein mahdotonta. Stressaantunut mieli tuntuu pahimmillaan kaiken hallitsevalta diktaattorilta. Silloin on hyvä pohtia, haluanko oikeasti antaa synkkyyden vallata mieleni ja elämäni vai haluanko nauttia elämästä ja huomata elämän hyvät puolet? Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä, vaikeampaa on kuitenkin hellittää stressistä. Positiivisien asioiden huomaaminen on helpompaa, jos asioita kirjoittaa ylös. Jo muutama positiivinen, kiva asia auttaa huomaamaan, että ei elämä niin kurjaa olekaan.



Haluan todella oppia positiivisempaa elämänasennetta, mutta välillä se tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta. Kärsin mitä ilmeisimmin kroonisesta stressistä, sillä tilanteessa kuin tilanteessa alan stressata – oli aihetta tai ei. Usein ei varmasti edes olisi kunnon aihetta, mutta analyyttisenä ihmisenä sellainen löytyy valitettavasti aina. Kun oikein miettii, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin löytyyhän niitä stressinaiheita. Nolottaa jopa kirjoittaa näin, myöntää että olen tällainen ihminen. Mutta ehkäpä tällainen ”julkinen nöyryytys” auttaisi luopumaan edes osasta stressistä. Ymmärtämään, että elämässä on turha stressata kaikesta, sillä se haaskaa aikaa vain täysin turhaan.

Stressaaminen on yksi pahimmista energiasyöpöistä, mitä maailmassa on. Jo yksi stressaava ajatus saattaa imeä voimat kokonaan, saati sitten ne useat ajatukset, joita päässäni pyörii jatkuvasti. Joskus olen saanut neuvon kirjoittaa kaikki stressaamani asiat ylös paperille ja tarkastella esim. muutaman kuukauden kuluttua, toteutuiko niistä yksikään ja jos toteutui, oliko tilanne oikeasti niin paha kuin mitä etukäteen pelkäsin. Turha kai edes mainita, että etukäteen pohdiskelu ja pelkääminen tekivät kärpäsestä härkäsen tai oikeastaan jonkun jättimäisen dinosauruksen. Mikään asia ei ollut toteutuessaan lähellekään niin suuri, pelottava tai vaarallinen kuin mitä etukäteen stressasin.  

Miksi ihmeessä käytän negatiivisiin ajatuksiin niin paljon energiaa? Hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Onko stressi puolustuskeino elämässäni? Jos pelkään ja murehdin jo etukäteen asioita ja varaudun pahimpaan, mikään ei pääse satuttamaan oikein pahasti? Aivan kauhea ajattelutapa. Kaikkeen ei voi mitenkään varautua, vaikka kuinka yrittäisi ajatella kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Välillä tuntuu kuin eläisin multiversumissa, monessa ulottuvuudessa saman aikaisesti. Pystyn kuvittelemaan, miten reagoisin tai tuntisin, jos tapahtuisikin niin eikä näin. Todella uuvuttavaa, ihan liian raskasta. Ei ihme, että huudan lapsille, kun samaan aikaan yritän hoitaa, kokea ja tuntea niin paljon. Olen outolintu, tiedetään.

Mitä jos kaiken turhan stressaamisen sijaan keskittyisinkin elämäni hyviin asioihin, onnen hetkiin? Välillä niitä hetkiä joutuu oikein keksimällä keksiä, mikä tuntuu surulliselta. Oikeastiko en näe, miten hyvin asiani ovatkaan?


Mitä ihania asioita, onnen huokauksia elämääni nyt tällä hetkellä kuuluukaan:

- Kesä ja luonto. Vihreä luonto on niin kaunista ja metsässä rauhoittuu aina, vaikka lasten kanssa rauhoittuminen kestääkin kauemmin kuin yksin ollessa.

- Lapset haluavat vielä viettää aikaa kanssani. Joku päivä äiti on varmasti viimeinen ihminen, jonka kanssa poikani haluavat olla, mutta onneksi se päivä ei ole vielä. Viime viikolla käytiin mm. etsimässä useampanakin päivänä Pókemoneja – miten ihanaa, että kelpaan vielä mukaan.

- Ensi viikolla pääsen jälleen sielunkotiini, Äkäslompoloon. Tekisi mieli hyppiä ja pomppia ja riemuita: Kohta kotona, kohta jälleen Lompolossa! Ja niin olen tehnytkin, varsinkin Pätkän suureksi riemuksi – mitä ihmettä äiti oikein hassuttelee.



- Leivottiin viime viikolla Murun kanssa kahdestaan kesän ensimmäinen raparperipiirakka.
Poika on päättänyt ruveta isona leipuriksi ja lupasi leipoa äidille kakkuja.
Ihanaa, sitä odotellessa.

- Uuden kodin ostaminen tai rakennuttaminen on suunnitteilla ja eri vaihtoehtoja on vielä ainakin kiva miettiä ja pohtia. Toivottavasti ratkaisu löytyisi pian ja pääsisimme oikeasti vuoden sisään uuteen, isompaan kotiin.

- Saan olla kotona lasten kanssa vielä tämän kesän. Välillä seinät tuntuvat kaatuvan päälle ja tila loppua kesken, mutta kaiken kaikkiaan olen onnekas, kun on mahdollisuus olla kotona. Yritän nauttia siitä niin paljon kuin vain pystyn.

- Eilen sain vihdoin ja viimein kasattua lapsille trampoliinin takapihalle, ihan itse. Kunhan terassin saa vielä raivattua, saadaan kaivattua lisätilaa takapihaltakin.

- Murun ja Esikoisen piirtämät piirustukset. Isille piirretään harva se päivä, mutta äidille tehdyt piirustukset ovat meillä valitettavan harvinaisia. Kun sain molemmilta pojilta juuri minulle tehdyt kuvat, ei itkulta voitu välttyä.

- Jäätelön syöminen ulkona aurinkoisena päivänä – tarvitseeko muuta sanoa?

- Kaiken stressin keskellä pystyn kuitenkin näkemään positiivisia asioita. Tämä oivallus antoi paljon voimia, tiedän nyt, että tilanne ei ole vielä liian paha. Tästä aion lähteä vain ylöspäin, kohti valoa.
Ja pian kohti Lappia.




Kesän ja viime viikolla 1v. taivaltaan viettäneen blogini kunniaksi saa arpoa yhteistyössä Adlibriksen kanssa ihanan Onnen huokauksia-kirjan. Kirjan ohjeilla valmistaa helposti ja nopeasti juomia, välipaloja ja lisukkeita – onnelliseksi tekeviä herkkuja. Kirjassa on myös useita kauneudenhoitovinkkejä, joihin löytyy aineet kotoa. Mikä kruunaisi oman rentoutumishetken paremmin kuin Suklaa-kasvonaamio tai Sitruuna-käsikuorinta? Sillä jokainen meistä on onnen huokauksensa ansainnut.

Arvontaan osallistut seuraamalla Kukkahattuäiti-blogia joko Bloggerissa ja/tai Facebookissa. Kerro kommenttikenttään, oletko mukana yhdellä vai kahdella arvalla ja jätä toimiva sähköpostiosoite. Arvonta päättyy 27.6.2017 klo 22:00.



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Miksi kaivoshanke herättää niin vahvoja tunteita?



ylläs äkäslompolo tunturi ei kaivosta ylläkselle
Ei kaivosta Ylläkselle!
 
Yritin muutama viikko sitten kertoa tutulleni Hannukaisen kaivoshankkeesta. Ensimmäisen lauseeni ”Ylläkselle suunnitellaan isoa avolouhoskaivosta, mikä saastuttaisi puhdasta ilmaa ja tuhoaisi kalakantoja” jälkeen olin kuitenkin jo niin vihainen, etten voinut jatkaa. Mistä se johtui? Kyllä, ajatus suututtaa. Kyllä, ajatus inhottaa. Ja kyllä, teen mitä tahansa auttaakseni taistelussa kaivosta vastaan. Mutta koskaan ennen ajatus ei ole aiheuttanut niin vahvaa vihareaktiota niin nopeasti. Miksi nyt?

Viime viikolla Yle julkaisi uutisen aluetalousarviosta, jonka mukaan Hannukaisen kaivoksen aluetalousvaikutuksia koskevan selvityksen perusteella Kolariin jäisi suunnilleen yhtä paljon rahaa riippumatta siitä, tulisiko kaivos vai ei. Rahaa tulisi kuntaan siis yhtä paljon riippumatta siitä, avataanko kaivos ja matkailuala kärsii tai kunnioitetaanko Äkäslompolon ja Ylläsjärven asukkaiden työpanosta ja annetaan matkailun kasvaa. 

Jostain syystä tuntuu, että kunnan päättäjät vähättelevät matkailun kasvua ja kasvun potentiaalia suuresti. Ja samalla voi lukea rivien välistä, että matkailun ei haluttaisi antaa edes kasvavan: kasvu vaatii investointeja, mutta niitä ei pystytä tekemään, koska uhka kaivoksesta kummittelee kylän päällä. Ja kun investoinnit ei onnistu eikä matkailua pystytä kasvattamaan, se ei tuota kunnalle tarpeeksi ja näin ollen tarvitaan kaivos, mikä tuottaisi kunnalle muutaman veroeuron enemmän kuin mitä matkailu. Ihmeellinen kehä, missä ei vain tunnu olevan järkeä. Unohtakaa jo se kaivoshanke ja antakaa matkailun kasvaa, kun kerran potentiaalia olisi.




Ylläksen alueen luonto on jotain ainutlaatuista ja alueen maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniit. Tunturimaisemaa ei voi sanoin kuvailla, se pitää itse nähdä ja kokea. Ja kun sen kerran on kokenut, sitä ei voi unohtaa. Se on kuin taika, mikä vetää puoleensa uudelleen ja uudelleen. Voima, joka saa meidänkin perheen ajamaan kerta toisensa jälkeen 900 km pienten lasten kanssa. Tunturimaisema Maisematieltä Äkäslompoloon päin oli ensimmäinen asia, mihin rakastuin Ylläksellä. Tuon maiseman vuoksi olen valmis istumaan autossa pitkät ajomatkat useammankin kerran vuodessa. 

Alueen tarjoama rauha ja puhtaan luonnon näkeminen ja kokeminen auttavat jaksamaan jälleen omaa arkea. Tunturi-Lapin ilma on tutkimuksissa todettu puhtaimmaksi ja sen kyllä huomaa. Äkäslompolossa on parempi hengittää kuin täällä Etelä-Suomessa. Siitä huolimatta Kolarin kunta tuntuu ajavan kaivoksen avaamista. Ei voi kuin ihmetellä kunnanpäättäjiä: Mikä ihmeen pakko sitä luontoa on turhaan tuhota? Ja samalla miettiä ja pohtia, miten paljon tästä on lahjuksia joillekin tahoille luvassa?


Puhtaan ilman, puhtaan luonnon, hiljaisuuden ja rauhallisuuden imago kokee todella suuren kolauksen, jos Hannukaisen kaivoshanketta aletaan toteuttaa. Suunniteltu avolouhoskaivos olisi paljon suurempi kuin aiemmin toiminnassa ollut, joten kenenkään on turha vedota siihen, että alueella on toiminut kaivos aiemminkin. Tällainen jättimäinen avolouhos kaivos ei todellakaan sovi edes ajatuksissa samaan paikkaan luontomatkailun kanssa. Kukaan ei lähde Ylläkselle katselemaan ja ihastelemaan, kun aluetta räjäytetään pala palalta kappaleiksi ja luonto kuolee siinä sivussa. Kukaan ei lähde Äkäslompoloon nauttimaan kaivospölyn saastuttamasta ilmasta. Kukaan ei lähde kalastamaan joessa kelluvia kaivoksen tappamia kaloja. Eikä kukaan halua nähdä, mitä pahimmillaan voi käydä. Vielä on mahdollista välttää pahin mahdollinen: ympäristökatastrofi.

Miksi Ylläksen alueen luontoa ollaan tuhoamassa niin suurella innolla? Miksi on yhdentekevää, saastuttaako kaivos ilman, tekeekö se hallaa alueen porotaloudelle, tuhoaako se tavalla tai toisella kalakantoja, aiheuttaako jokien kalakannoille suurtakin haittaa? Miksei paikallisia kuunnella, kun he ovat suuresti huolissaan kotikylästään, elinkeinostaan ja elämästään? Miksei meitä matkailijoita kuunnella, kun olemme yhtä huolissamme Äkäslompolon alueesta, ihmisistä ja luonnosta? Miksi kaikki kaunis ja puhdas pitää tuhota tässä maailmassa? Tehdäänkö se vain rahan takia ja onko se todella sen arvoista? Ei todellakaan! 


ylläs äkäslompolo poro


Mitä jää jäljelle, jos luonto ja ympäristö tuhotaan? Mitenhän Kolarin kunta ajatteli kuntaa jatkossa mainostaa? Kolari kasvaa luonnosta ei enää toimi, jos kaivos avataan. Mitä ajattelimme jättää lapsillemme, jos luonto tuhotaan viimeiseen tappiin asti? Minkälaisen esimerkin näytämme lapsillemme, jos jälleen uusi kaivos saa luvan tuhota ympäristöä? Omat lapseni kyselevät jatkuvasti, miksi ihmeessä Ylläkselle halutaan kaivos ja eikö se haittaa porojen elämää. Mitä siihen vastata? Kyllä varmasti haittaa, mutta kun kaikki ei välitä. Onko kaivoksesta todennäköistä saada ikinä niin paljon rautaa, että omistajat pääsisivät suuresti rikastumaa? Vai käykö niin, että yhtiö toteaa jossain vaiheessa, ettei hanke sittenkään kannattanut. Ja vaikka miten lupaillaan ja vannotaan, että kyllä se alue entisöidään, kun toiminta loppuu, uskon vasta kun näen. Ja pelkään suuresti, etten tule sitä koskaan näkemään.  

Äkäslompolo tuntuu enemmän kodilta kuin nykyinen kotikuntani. Se on tuntunut siltä jo viisi vuotta, ensimmäisestä vierailustamme asti. Ei kulu päivääkään, ettemme puhuisi jonkun perheenjäseneni kanssa siitä, miten ihana olisi muuttaa Äkäslompoloon. Joten jos kotiani uhataan, taistelen sen puolesta. Elämässä on pidettävä kiinni itselle tärkeistä asioista. Uskallettava puolustaa ja taistella niiden asioiden puolesta, mitä itse pitää tärkeinä ja säilyttämisenarvoisina. Kuten minä pidän taistelunarvoisena Yllästä ilman kaivoksia.

Ylläs Yllästunturi
Ylläksellä elokuussa 2016



Jos Ylläs ilman kaivoksia tuntuu säilyttämisenarvoiselta asialta, käy täällä allekirjoittamassa adressi asian puolesta.

Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesäloma alkoi ja äidin stressitaso nousi pilviin




Kesälomaa on vasta viikko takana ja liian monta vielä edessä. Miehen lomaan on onneksi enää 13 työpäivää. Yhteensä päiviä on enemmän, mutta työpäivien laskeminen on paljon parempi keino. Kun viikonloput ja muut mahdolliset vapaapäivät jättää laskuista pois, tulos on pienempi. Ja nuo 13 päivää jaksaa odottaa. Joten kuten, sillä toista aikuista kyllä kaivataan kotona. Ja kyllä lapsetkin odottavat jo malttamattomina, koska isilläkin on lomaa.

Kesälomalla olevat lapset eivät nimittäin ole aina niin kauhean mukavaa seuraa päivisin. Eikä kiukkuisen ja nalkuttavan äidin kanssa ole varmasti mukava viettää sitä kesälomaa. Pienoinen noidankehä, mistä ei tunnuta pääsevän irti. Arkirutiinit katkesivat, kun kerho ja koulu päättyivät ja nyt mikään ei tunnu oikein pitävän viikkoja kasassa. Paitsi tietenkin se jatkuva kinastelu, huuto ja nalkutus, mikä tuntuu olevan meillä tällä hetkellä normaalia elämää. Inhottavaa, tylsää ja hyvin stressaavaa sellaista.  


Kesäloman vaihtelevat säät
 
Murun ja Pätkän päivärytmi ei sinänsä ole muuten juurikaan muuttunut, paitsi että enää ei lähdetä kahtena päivänä viikossa kerhoon. Ja samalla viikoista putosivat myös kerhon aikana tehdyt vaunulenkit pois. Tällä hetkellä kävelylle pääsee, jos Muru suostuu sinne lähtemään. Viisivuotiasta kun ei voi jättää yksin kotiin, ei edes isoveljen kanssa. Onneksi Pókemon Go on meillä edelleen suosittu (kiitos uusien päivitysten, jotka toivat peliin uutta potkua), joten jos muuta porkkanaa ei ole, Murun saa yleensä houkuteltua läheiselle Pokestopille. Sentään. Muuten ei oma pää kestäisi tätäkään vähää, mitä nykyään kestää. Esikoisen päivärytmi muuttui tietenkin eniten ja uuteen rytmiin tottuminen vie aikaa. Se ehkä tekeekin tästä kaikesta vielä vaikeampaa.

Itsellä nimittäin stressitaso pomppasi pilviin, kun kaikki kolme lasta jäivät kotiin. Koti tuntuu kutistuvan hitaasti mutta varmasti ja tavaroita tuntuu ilmestyvän jostain salaperäisestä paikasta koko ajan lisää. Isommat lapset saavat riidan aikaiseksi heti herättyään ja sillä linjalla vedetään päivät läpi. Säännöt ovat tuntuneet unohtuvan kaikilta ja äidin oletetaan ilmeisesti kesän kunniaksi hoitavan ihan kaikki. Siis nekin asiat, mitkä ennen ovat sentään kuuluneet lasten hoidettaviksi ja mistä on viikkorahaakin maksettu. Siihen päälle vielä joka paikan höylämme 1v 2kk ikäinen Pätkä, joka kaiken kukkuraksi oppi viime viikolla kiipeämään yhä korkeammalle. Myös isoveljien kerrossängyn portaille. Itsellä on olo kuin ylikireällä viulunkielellä.




Millä ihmeellä tätä stressitasoa saisi pienemmäksi? Lenkillä käynti helpottaa parhaiten, mutta lenkille ehtii aikaisintaan vasta iltapäivällä/illalla, kun mies tulee töistä. Päiväunet auttavat sen hetken, kun ne kestävät, mutta pidempikestoista apua niistäkään ei ole. Mikä siis neuvoksi? Miten ihmeessä jaksaa edes ne 13 työpäivää ennen miehen kesäloman alkamista. Mitä jos itsekin rupeaisi lomalaiseksi? Jättäisi paikat sekasotkun valtaan ja nauttisi valoisista päivistä ja satunnaisesta auringonpaisteesta. Nauttisi kahvia rauhassa, tekisi mitä huvittaa ja unelmoisi tulevasta Äkäslompolon matkasta. Joka päivä. Ainakin lasten lepohetken ajan. 

Miten teillä on kesä alkanut? 


Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa.