keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tavoitteena positiivisempi elämänasenne

Talvimaisema Sälinkää Mäntsälä

 
Välillä on liiankin helppoa keskittyä tylsiin ja muutenkin negatiivisiin asioihin elämässä ja oikein jäädä niihin vellomaan. Toiset tarttuvat juuri negatiivisiin asioihin toisia helpommin, mistähän sekin johtuu. Ihan kuin stressikierteessä ja asioiden murehtimisessa olisi jotain hyötyä tai edes järkeä. Valitettavasti olen itse juuri tällainen ihminen. Kun jokin asia tuntuu hyvältä ja olo on onnellinen, sitä ei kestä kauaa. Melkeinpä kaivamalla kaivan negatiiviset piirteet esiin ja keskityn vain niihin. Sanon olevani realisti, mutta olenko sittenkin pessimisti?

Oli mitä oli, olen kyllästynyt tähän. On hirveä raskasta elää päivästä toiseen murehtimalla kaikesta, pelkäämällä pahinta ja nalkuttaa kaikesta ihan vain sen takia, että voi sanoa sanoneensa siitäkin asiasta. Haluan ja toivon, että lapseni oppivat kaiken tarvittavan kotoa, mutta tällä hetkellä suurin oppi taitaa olla ylistressaantunut ja hermostunut äiti. On siinäkin roolimalli. Haluaisin vain mennä hetkestä toiseen, uskaltaa heittäytyä elämään. Jokin kuitenkin pidättelee, sen oikein tuntee. Mikä se on? Mikä estää olemasta rento mutsi, vähemmän nalkuttava kyökkihirmu?

Olisi kiva keksiä joku päivä, mikä sisimmässäni pitää minut kiinni tässä muotissa. Yritän kuitenkin tietoisesti rikkoa käyttäytymismalliani, olla rennompi ja positiivisempi. Kaikkeen ei voi, eikä kannata aina varautua. Elämän jatkuva suunnitteleminen on uuvuttavaa, varsinkin kun se on on mahdotonta. Niin kauan kuin taistelen tätä tosiasiaa vastaan, tulen olemaan tiukkapipo ja ajattelemaan pessimistisesti, korkeintaan realistisesti.


lumiukko
Aina pitäisi olla aikaa rakentaa lapsen kanssa lumiperhe

Olisi kiva keskittyä murehtimisen, stressaamisen ja tylsissä asioissa roikkumisen sijaan elämän pieniinkin ilonaiheisiin. Mitä hyötyä on esin. märehtiä joka päivä sitä tosiasiaa, että olen väsynyt? Väsymys ei hellitä siitä mihinkään, vaikka miettisin sitä tunnista toiseen. Olo on parempi, kun lasken ajatuksesta irti ja seuraan sen sijaan vaikka tukea pitkin kävelevää pian 10kk ikäistä pikkuistani. Tai Esikoista ja Murua, jotka riemuitsevat yhteisen leikin parissa.

Opettelen keskittymään pieniin asioihin

Olisko nyt, pian 31 vuoden iässä vihdoinkin aika laskea irti? Hypätä pois tutusta ja turvallisesta ja mennä kohti uutta, rennompaa olemista? Pelottava ajatus, myönnetään. Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, että lapseni kasvavat päivä päivältä isommiksi. Haluanko käyttää sen ajan murehtimiseen ja valittamiseen vai nauttia oikeasti ajasta heidän kanssaan? Sillä liiankin pian koittaa se aika, jolloin äidille ei enää kerrota asioita. Päivä, jolloin illan viimeinen lause vanhemmilta pojiltani ei enää ole "Äiti mä rakastan sua Jupiterin kokoisesti ja äärettömästi."


Lue myös:
10 arjen iloa
Näe minut, kuule minut


Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.