perjantai 30. joulukuuta 2016

Mitä jäi mieleen vuodesta 2016


Vaikka elämästä saakin ilmeisesti irti eniten silloin, kun elää hetkessä, välillä on kiva muistella menneitä tai miettiä tulevaa. Yksi tärkeimmistä tavaroistani on kalenterini, mihin kirjoitan menojen lisäksi myös asiat, jotka haluan muistaa. Kalentereistani löytyy lasten pieniä sutkautuksia, iloisia ajatuksia, uusien asioiden oppimisista merkintöjä. Pystyn kalenteristani tarkistamaan esim. koska Pätkä hymyili ensimmäisen kerran, koska oppi kääntymään jne. Näin vuoden lähennellessä loppua onkin jälleen mukava selata kalenteria ja muistella, mitä kaikkea tänä vuonna ehtikään tapahtua. Vuosi 2016 on kohta ohi ja tämän vuoden muistot siirtyvät laatikkoon aiempien kalentereiden joukkoon.

Paljon ehti tapahtua, enkä kaikkea tähän aio kirjoittaa. Tärkeimmät tapahtumat, asiat jotka varmasti jäävät pysyvästi mieleen, pystyy kirjoittamaan ilmankin kalenteriakin. Ja toisaalta, ehkä juuri niillä on eniten merkitystä. Asioilla, jotka muistaa ilman muistutusta. Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan muistaa, mieleen jäävät asiat ovat niitä itselle suurimpia. Eivätkä kaikki suurimmatkaan asiat ole aina mukavia, mutta ne voivat omalla tavallaan olla silti tärkeitä.

Alkuvuosi meni mahan kasvaessa ja raskaudesta nauttiessa, enemmän ja vähemmän. Jalan verenkiertohäiriön vuoksi jäin sairaslomalle istumatyöstäni ja lopulta jouduin kauhukseni alkaa pistää Klexanea. Kammoan piikkejä, rokotuksia ym., joten kun suoriuduin itseni pistämisestä, oli todellinen voittajafiilis. Vauva oli tammikuussa perätilassa ja se aiheutti tietenkin lisäkäyntejä sairaalassa. Kääntäminen ei onnistunut ja sektioaikaakin tarjottiin. Päätin kuitenkin synnyttää alateitse, koska ajatus sektiosta kauhistutti enemmän. Loppujen lopuksi vauva päätti kuitenkin kääntyä itse vielä oikein päin.


Leviltä ostettu torkkupeitto lieventää hieman Lappi-ikävää


Helmikuussa päästiin nauttimaan Ylläksen talvesta ja kokeiltiin muutama päivä lumikenkiäkin. Olipa muuten mahtavaa, niitä täytyy kokeilla joskus toistekin. Lumikenkäily onnistui hyvin ison vauvamahankin kanssa. Ainoa, mikä rajoitti liikkumista melkoisesti oli ahkio. Muru ei olisi millään jaksanut lumikengillä tarpoa, joten vuokrattiin ahkio, mitä ei tietenkään ole suurimmalle osalle lumikenkäreiteistä tarkoitettu. Onneksi löytyi myös muutama paikka, missä oli tarpeeksi avaraa. 

Luontokeskus Kellokkaan lähellä käytiin useampanakin iltana lumikenkäilemässä miehen kuvatessa revontulia ja tähtiä. Siellä on myös viihtyisä myös kota, missä oli kiva paistaa iltapalaksi makkaraa. Poikien mielestä mökin ulkopuolella oleva suuri lumikasa oli jälleen loman kohokohta. Siinä he olisivat jaksaneet touhuta vaikka koko loman. Pitäisi oikeasti ottaa lapsista mallia ja nauttia elämän pienistä asioista.





Maaliskuun lopussa sain kokea vielä kerran sen unohtumattoman ja ainutlaatuisen tunteen, kun vastasyntynyt poikani nostettiin rinnalleni. Harmittaa suuresti, ettei mieheni pysty koskaan kokemaan sitä tunnetta. Synnytys oli helppo ja nopea ja siitä jäi uskomattoman hyvä mieli. Pätkä syntyi päivä ennen isoveljensä 4-vuotissynttäreitä. Jossain vaiheessa peräkkäiset syntymäpäivät saattavat poikia harmittaa, itseäni harmitti jo maaliskuussa kovasti. Lohdutti kuitenkin hieman, etteivät ainakaan samana päivänä ole syntyneet. 

Kevät meni uuteen perheenjäseneen ja uuteen elämäntilanteeseen totutellessa. Mies oli onneksi kolme viikkoa isyyslomalla heti Pätkän synnyttyä, mistä oli aivan valtavan suuri apu varsinkin vanhempien lasten kanssa. Joku järki siinäkin taisi olla, että uusittiin kodin lattia Pätkän ollessa 2 viikon ikäinen. Jälkikäteen koko idea tuntuu melko järjettömältä, vaikkakin se oli paljon parempi hetki kuin esim. nyt, kun Pätkä liikkuu jo vauhdilla. Ristiäisjärjestelyjä tehtiin useampaankin kertaan, kun ensimmäiset juhlat jouduttiin siirtämään Esikoisen sairastuttua päivää ennen ristiäisiä. No, sellaista elämä on. Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Tärkeintä oli tietenkin, että saatiin nekin lopulta hoidettua.

Kesällä (ja syksyllä) nautittiin useana viikonloppuna luonnonrauhasta mökillä. Mökkisaaressa näkee lintuja, viime kesänä seurattiin erityisesti kuikkaperheen pientä poikasta, jonka surullisesta lopusta kerroinkin syksyllä. Lintuja käytiin kotona katselemassa myös vähän matkan päässä olevalla Ridasjärven lintutornilla. Meidän pojat pitää kuitenkin sen verran kovaa meteliä, että lintuja ei turhan läheltä pääse seuraamaan. 


Kesänkitunturilta avautuva maisema


Kesän ehdoton kohokohta ja yksi vuoden tärkeimmistä asioista koko perheelle oli Ylläksen loma elokuussa. Kiivettiin useammallekin tunturille, ainakin osan matkaa ja tänä vuonna Murukin jaksoi jo melko hyvin kävellä. Pätkä viihtyi hyvin Pikkolo kantorepussa, joten päiväretket onnistuivat sadekuuroista huolimatta. Ensi kesänä täytyy harkita rinkan ostamista/vuokraamista, että pojalla olisi varmasti tarpeeksi hyvä asento pidemmilläkin retkillä.

Vuoden surullisin uutinen tuli marraskuussa, kun sain tiedon mummini kuolemasta. Surutyöni on vielä kesken, vaikka hautajaiset auttoivatkin asian käsittelemisessä. Pojilleni isomummin hautajaiset taisivat olla asian päätös, sillä he eivät ole enää olleet surullisia eivätkä miettineet kuolemaa. Ja niin sen pitääkin olla, ei lasten pidäkään jäädä murehtimaan tuollaista. 

Mummin kuolema sai itseni tajuamaan jotenkin konkreettisemmin, että jokaisella tosiaan on rajallinen aika olla ja elää. Välillä tuo ajatus pamahtaa yhtäkkiä mieleen niin kovaa, että kauhu ja suru täyttävät minut. Ajatus, että joku päivä en enää näekään rakkaimpiani musertaa. Mutta koska en voi asialle mitään, yritän entistä enemmän nauttia elämästä ja olla murehtimatta, stressaamatta, kiukuttelematta ym. turhista pikkuasioista. Äkäslompoloon muuttaminen on muuttunut entistä tärkeämmäksi asiaksi. Perheeni viihtyy siellä parhaiten. Meillä kaikilla on siellä hyvä olla.


Joulu tuli ja joulu meni


Tänä vuonna meillä vietettiin erilaista joulua. Ensimmäistä kertaa oltiin joulu kotona perheen kesken. Suunnitelmat oli aattoaamuun asti hieman erilaiset, mutta Esikoinen heräsi aattoaamuna influenssassa ja niin päädyttiin olemaan joulu kotona. Ja vaikka olikin todellä ikävä katsoa, miten normaalisti liiankin energinen poikani makasi sohvalla aivan paikallaan, olin onnellinen, kun sain olla joulun kotona. Influenssa kiersi tietenkin koko perheen ja tämä viikko ollaankin vietetty tiiviisti kotona särkylääkkeitä popsien. Tauti alkaa nyt pikkuhiljaa hellittää ja elämä jälleen hymyillä. Josko uusivuosi saataisi ottaa vastaan terveinä.

Vuosi ei ollut täydellinen, miten voisi ollakaan. Täydellistä elämää olisi varmaan aika tylsä elää. Välillä elämä saisi kuitenkin olla vähän helpompaa ja vähemmän stressaavaa. Välillä olisi kiva vain istua, ilman kotitöitä, lasten hoitamista, arkea. Harvoin sellaiseen on aikaa tai mahdollisuutta. Mutta vaikka sellaista aina välillä toivookin, olen tyytyväinen elämääni ja menneeseen vuoteen. Vuosi oli hyvä, siihen mahtui paljon hyviäkin asioita. Ja vielä enemmän niitä arkisia. Meillä on huudettu ja tapeltu, itketty ja kiroiltu. Mutta meillä on myös naurettu ja hassuteltu, leikitty ja touhuttu. Ja unelmoitu ja haaveiltu; Lapin lomista, uudesta kodista ja Äkäslompoloon muuttamisesta. Meillä on eletty meidän omaa elämää. 


torstai 22. joulukuuta 2016

Lasten joulusekoaminen

Kuusi on koristeltu, pian on joulu

Käsi ylös, jos teillä vilistää tällä hetkellä kotona yli-innokkaita joulun odottajia. Meiltä niitä löytyy kaksi ja kolmas touhottaa ryömien veljien perässä. Välillä tuntuu, että kotona olisi vähintään 10 lasta, jotka hyppivät jännityksestä seinillä. Miten tätä sähellystä ja hullunmyllyä jaksaa enää hetkeäkään?!

Lasten joulusekoaminen ei ole uutta, sama tapahtuu joka vuosi. Innostus kasvaa yliaktiivisuudeksi ja lopulta päämäärättömäksi riehumiseksi sitä mukaan, kun joulukalenterin luukut vähenevät. Omat voimani hupenevat vähintään samaa vauhtia kuin lasten sekoaminen tapahtuu, yleensä huomattavasti nopeammin.

Joulukuun alkupäivinä jutustellaan lasten kanssa rauhassa joulusta ja suunnitellaan vielä lahjatoiveita, vaikka kirje joulupukille olisi ehdittykin jo lähettää. Itsenäisyyspäivään asti kaikki on vielä yleensä hallinnassa. Tai niin hallinnassa kuin miten ylipäänsä lasten kanssa on mahdollista (eli aivan liian leväperällään erityisherkän perfektionistin mielestä, mutta siitä joskus paremmilla energiamäärillä lisää). Itsenäisyyspäivänä askartelurumba alkaa: lippuja, kortteja ym. Suomen syntymäpäivää juhlistavaa. Ei siinä mitään, tietenkin saa askarrella. Kun vain muistaisi siivota tavarat poiskin. Koska äiti ei jaksa aina siivota.

Siitä alkaa meillä oikeastaan jäljellä olevien päivien laskenta. Ja ne jäljellä olevat päivät on tietenkin laskettava ja tarkistettava lukuisia kertoja päivän aikana. Sehän voisi vaikka muuttua välillä. Vai eikö? Kotia koristellaan, jos jaksetaan. Tänä vuonna Esikoinen ja Muru hoitivat koristelun: ikkunoissa on lumihiutaleita ja karkkikeppejä. Äiti ei jaksanut, sitäkään. Yli-innokkaat koristeiden tekijät eivät olleet millänsäkään, vaikken siihenkään puuhaan osallistunut Pätkää kävelyttäessäni. Ovat varmasti jo tottuneet siihen, ettei äiti jaksa. Kahdestaankin koristeiden tekeminen sujui hyvin, mitä nyt sakset löytyivät pikkuveljen ulottuvilta lattialta ja paperisilppua pitkin kotia. Laske kymmeneen, ennen kuin taas alat valittaa.

Joulukuusen koristelu taitaa olla ratkaisevin tekijä lasteni joulusekoamiselle. Niin oli tänä vuonnakin, kun kuusi viime sunnuntaina kasattiin (tekokuusi): Siis joulu on ihan oikeasti tulossa, kun kuusikin jo laitetaan. Jee, hurraa! Mä haluun laittaa nää koristeet. (Odota, että saadaan kuusipaikalleen.) Voinko viedä tän pikkukuusen meidän huoneeseen? (Odotatko hetken, että pääsen auttamaan. Mä laitan ensin nää valot kuuseen.) Äiti auta, Pätkä repii meidän kuusta! (Enkö mä sanonut, että odota.) Ja sitä rataa. Koristeet löysivät tiensä kuuseen, ryömivälle pikkuveljelle laitettiin ystävällisesti koristeita alimmillekin oksille...

Ja jouluviikko vasta onkin hirveetä sähellystä ja riehumista, vuodesta toiseen. Koska koska koska. Vielä viisi yötä. Enää neljä. Äiti kohta on joulu. Sohvalla hypitään kiellosta huolimatta. Esikoinen ja Muru tappalevat ja kinaavat kaikesta. Siis ihan kaikesta. Kun silmä välttää, Esikoinen nostaa Pätkän sohvalle syliinsä. Muuten kiva, mutta 8kk Pätkä touhottaa vaan siihen malliin, että sohvalle nostaminen on sallittua vain, kun aikuinen on vieressä. Mutta hei, kun äidin silmä välttää, kaikki on ilmeisesti sallittua. Koska kohta on joulu. Argh!

Hermot menee ja on mennyt liiankin monta kertaa viime päivien aikana. Jos olisin yrittänyt stressitöntä joulua, pieleen olisi mennyt viimeistään tässä vaiheessa. Oma joulufiilis on jossain täysin kateissa ja kotona vallitseva kaaos saa toivomaan edes pientä lepotaukoa arjesta. Autiosaari kutsuu jälleen tätä äitiä. Tekisin mitä vain, että voitaisi lähteä jouluksi Äkäslompoloon. Sielläkin lapset riehuisivat, mutta pääsisivät edes ulos riehumaan. Täällä on harmasta ja märkää ja niin liukasta, ettei ulos ole juurikaan asiaa. Äkäslompolossa on talvi ja lunta ja siellä saisin itsekin mielenrauhan. Lasten joulusekoamisesta huolimatta. Jouluksi sinne ei ole mahdollisuutta lähteä, mutta helmikuussa päästään. Päiviä laskiessa...

Jännitys alkaa olla meilläkin nyt huipussaan, onhan jouluaatto jo ylihuomenna. Joulusekoaminen on tältä joululta jo tapahtunut, jouluaatto ei kinaamista, tappelua ja riehumista tämän hetken tilanteesta enempää lisää. Jännistystä ja innostusta täytyy ymmärrettävästi (ainakin yritän ymmärtää, vaikka ärsyttäisi miten) purkaa. Tänä vuonna olen yrittänyt kuitenkin olla uhkailematta sillä, ettei joulupukki tuo tuhmille lapsille lahjoja. Riehuva lapsi ei  ole tuhma, vain ihan saamarin ärsyttävä. Ja vaikka miten uhkailisin, lahjoja tulee kuitenkin sama määrä. Eli paljon. Eikä lasten tarvitse pitkään enää odottaakaan, enää kaksi yötä ja on joulu.


Jos teiltä löytyy kotoa yli-innokkaita joulunodottajia, voimia! 
Ja oikein ihanaa joulua kaikille, lasten mahdollisesta joulusekoamisesta huolimatta!





keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kirjavinkki: Nyt vi**u nukkumaan (sis. arvonnan)



Nukkumaan meneminen ei suju lapsiperheissä aina niin kuin toivoisi. Siis ainakaan miten itse sen toivoisi sujuvan. Lapsi ei aina nukahda suoraan iltasadun ja iltalaulun jälkeen, vaikka äiti miten kaipaisi jo hiljaisuutta ja rauhaa. Aina ei auta, vaikka sitä omaa kullannuppuaan silittelisi kuinka ja kauan tahansa: joka kerta kun äiti poistuu huoneesta, lapsi aloittaa itkunsa, huutonsa, riehumisensa ym. uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Tuttu tilanne monelle, eikö? Hermothan siinä on koetuksella ja pahalla sellaisella. Kun ilta toisensa jälkeen yrittää saada lasta nukahtamaan, eikä mikää meinaa auttaa. Välillä homma vaatii todellisia teräshermoja ja tunteiden kääntämistä off-asentoon. Itsellä se ei ainakaan onnistu helposti ja huonoimpina aikoina meillä on iltaisin itkenyt sekä lapsi että äiti.

Muutama vuosi sitten oli erityisen huono nukahtamiskausi ja sekä Esikoinen että varsinkin nykyään nelivuotias Napero pitivät iltaisin sellaista showta että oksat pois. Illoista meni suuri siivu nukuttamiseen ja työpäivien jälkeen olisi ollut muutakin tekemistä kuin istua lastenhuoneessa tai kantaa sängystä haahuilemaan lähtenyt poika takaisin.

Tuon vuoden jouluna sainkin mieheltä joululahjaksi Adlibriksestä ostetun kirjan Nyt vittu nukkumaan. Pakko myöntää, että ensireaktioni oli tyrmistys: Minkä nimisen kirjan mies oikein antoi. Sinäkin iltana nukuttaminen oli vienyt liikaa aikaa ja voimia, joten avasin kirjan hermot kireällä kuin viulunkieli, kyyneleitä kuivaten. Muutaman aukeaman jälkeen nauroin jo ääneen. Miten oikeassa kirja olikaan. Juuri tuolta minustakin on tuntunut, kun lapset ei nukahda sitten mitenkään.

Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.
Petokasassa on suloista nuilia.
Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja
mut vittu osaa aloillasi huilia?

Hieman erilaista vertaistukea tarjoava Nyt vi**u nukkumaan on hulvaton kirja, joka osuu napakymppiin ja pukee varmasti monien ajatukset sanoiksi. Varmasti moniasa perheissä koetaan juurikin kirjan kuvailemia tunteita illasta toiseen, ihan maailman laajuisesti. Miksi kirja muuten olisi kirjoitettu? Liian tosissaan kirjaa on kuitenkin turha ottaa. Kyllä kaikken rakastavimman ja huolehtivimman äidinkin on päästettävä välillä höyryjä pihalle, vaikka sitten kirjan avulla. Vain täydellinen supermutsi ei hermostu koskaan lapsen iltatemppuilusta, joten eiköhän tälle kirjalle ole kysyntää. Kirja ei ole tarkoitettu lapsille luettavaksi, joten kirosanojen käyttöä on turha paheksua.

Kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään, mutta muistin sen vasta alkutalvesta taistellessani Pätkän kanssa nukkumisesta. 8kk Pätkän nukuttaminen iltaisin on suhteellisen helppoa, mutta öisin meillä ei ole nukuttu kunnolla aikoihin. Vähän välilä saa nostaa tuttia tai vetää peittoa päälle tai tarjota maitoa tai... Yhtenä yönä mitta tuli täyteen ja kävelin kiukusta puhisten pitkin olohuonetta painokelvotonta tekstiä mutisten. Silloin muistin jälleen kirjan olemassaolon ja siitä oli jälleen apua.

Sain ilokseni Adlibrikseltä arvottavaksi Nyt vi**u nukkumaan kirjan. Olisi mahtavaa, jos tämä kirja löytäisi jälleen jonkun sitä todella tarvitsevan äidin luo. Jos et itse sitä koe tarvitsevasi, tuttavapiiristäsi löytyy varmasti joku, jota kirja ilahduttaisi.

Arvontaan osallistuminen:

- Kirjaudu blogini viralliseksi lukijaksi (Lukijaksi pääset klikkaamalla Lue-painiketta sivun oikeassa reunassa) 
- ja/tai tykkää Kukkahattuäiti-blogista Facebookissa
- Jätä blogin kommenttikenttään tieto, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla sekä toimiva sähköpostiosoite.

Arvonta päättyy vuoden vaihteessa eli 31.12. klo 24:00.

(Arvonta toteutetaan yhteistyössä Adlibriksen kanssa)

maanantai 19. joulukuuta 2016

Tilattaisiko taas pizzaa?

Mitä tänään syötäisiin?
 
Välillä on hirveän vaikea keksiä, mitä ruokaa tekisi. Jos lapsilta kysyy, vastaus on makaroonia, spagettia tai nuudeleita. Ruoan pitäisi olla mahdollisimman monipuolista (ainakin sisäisen kukkahattutätini mielestä), sisältää kasviksia ja maistua hyvältä. Ja olla mielellään sellaista, että meidän kahdeksankuinenkin voi syödä sitä. No, aina se ei kyllä onnistu. Välillä keksin hyvin, mitä tekisin. Ja jos on energiaa ja ajatus toimii, hahmottelen viikon ruokalistan etukäteen mielessäni jo perjantaina. Ihan vain, että osaan ostaa trvittavat ainekset kaupasta.

Arkena suosin edelleen mahdollisimman helppoja ja nopeasti valmistuvia ruokia. Laatikot, keitot ja kiusaukset ovat sellaisia. Samoin kastikkeet ja wokit. Yksi helpoimmista ja itsekseen valmistuvista ruoista on kinkkukiusaus. Sitä ei tosin voi nuorimmaiselle vielä tarjota. Keitot ovat siinä mielessä varma valinta. Välillä tulee kokeiltua myös uusia reseptejä, kuten joku aika sitten läskisoossia. Mikä ei tosin meinannut millään onnistua. Ruskeakastikkeen tekeminen ei onnistu, vaikka miten yritin. Ei ainakaan sellaiseksi kuin haluaisin. Niinpä tein kolme kastikepohjaa nuorimmaisen huutaessa vieressä. Lopulta kaikki kolme lasta ja äiti huusivat ja itkivät. Jälkikäteen tuli mietittyä useampaan kertaan, oliko oikeasti sen arvoista.

Uusissa resepteissä onkin yleensä se vaara, että ainakaan nelivuotias ei sitten syö. Ei tosin välttämättä syö tuttuja ruokiakaan. Poika on tällä hetkellä melko nirso, eikä itsetehty ruoka tunnu oikein maistuvan. Liian usein kuuluu "Yäk, en syö." Ja perään kiukkuinen tiedustelu, miksei ole spagettia. No kun sitä syötiin viime viikolla, enkä halua tehdä joka viikko samaa ruokaa. Nyt kyllä syöt, maista edes.


Sitten on sellaisia kausia, kun aika ei vain meinaa riittää ruoanvalmistukseen. Sellainen aika on nyt. Nuorimmainen haluaisi kävellä koko ajan, mutta se ei vielä onnistu kuin talutettuna. Tai tukia pitkin, mutta sekin taiteilu vaatii viereensä vahtijan. Ja jos poika ei saa tahtoa läpi, kitinä ja kätinä on sitä luokkaa, että itsellä ei hermot kestä. Ruokalistaan onkin viime aikoina kuulunut (liiankin paljon) valmisruokaa. Haluaisin tehdä ruoan itse, mutta olen joutunut antamaan eineksille periksi. Ne säästävät tarpeen tullen huomattavasti aikaa, ja hermoja.

Viikonloppuisin ruoanvalmistukseen tulee käytettyä melkein vähemmän aikaa kuin arkisin. Johtuu ehkä lähinnä siitä, että kun mies kerrankin saa olla kotona valoisaan aikaan, pyrimme menemään ulos iltapäivästä päiväunien jälkeen. Ja sitten ruoan pitäisikin olla taas valmiina nälkäisille. Tai nuorimmainen aloittaa kitinänsä ja huutamisensa, kun päästään sisään. Tai itselle iskee väsymys, välillä rehellisesti laiskuus, enkä jaksa tehdä mitään. Kun kerrankin pystyisi edes hetken hengähtämään. Viikonloppujen(kin) pelastus on joko valmisruoka tai sitten tilattu ruoka, usein pizza. Joka viikonloppun ruokaa ei voi, eikä halua tilata. Mutta välillä kuitenkin ja silloin se on ollut helpointa Pizza Onlinen kautta.

Kitisevä nuorimmainen sylissä on vaikea selata ruokalistoja, joten kerta toisensa jälkeen pizzakuski kiikuttaa itselleni samanlaisen herkun. Ja hyvää on kyllä ollut. Nettisivujen kautta löytyy helposti oman paikkakunnan ravintoloita, mistä voi tilata ruokaa. Meidän paikkakunnalla on tosin vain kaksi pizzapaikkaa, mutta isommissa kaupungeissa lista on ainakin pidempi. Kuola valuen olen välillä katsellut, miten jossain voisi tilata kiinalaistakin ruokaa.

Vatsa täynnä on helpompi olla kuuntelematta huonoksi äidiksi syyttävää omaatuntoa. Sillä syyllisyys painaa monesti, kun en jaksa tehdä perheelleni ruokaa. Esikosta ja nelivuotiasta pizzan tilaaminen ei ole haitannut ollenkaan, lieko siitä tullut jopa lisäpisteitä. Lupaan itselleni uudellen ja uudelleen: Kunhan väsymys ja sähellys vähän hellittävät, meillä aletaan syödä enemmän taas omatekoista ruokaa. Koska kyllä se tästä taas jossain vaiheessa helpottaa. Ja joku päivä lähiaikoina ruokalistalla on varmasti lasten pyytämää ruokaa: itsetehtyä jauhelihapizzaa.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Yön yli kohoavat lesesämpylät



Päivä ei voi alkaa huonosti, jos aamupalalla on tuoreita sämpylöitä. Aamuisin on harvoin aikaa tehdä ja kohottaa taikinaa, joten yön yli jääkaapissa tekeytyvä taikina pelastaa. Tässä ohjeessa käytetään leseitä, joita tykkään käyttää muutenkin leipätaikinassa. Sopivat hyvin myös mm. puuroon ja smoothieen.

Lesesämpylät (9 kpl)

5 dl kylmää vettä
1 pss kuivahiivaa
2,5 dl ruis-, vehnä- ja kauraleseitä (voit itse valita, mitä käytät)
6,5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa

- Lisää kuivat aineet kylmän veden joukkoon ja sekoita taikina tasaiseksi. Taikina jää löysähköksi.
- Anna tuorekelmulla peitetyn kulhon olla jääkaapissa yön yli, n. 12 tuntia.

Aamulla: 
- Laita uuni lämpenemään 225'C:en. Lusikoi hieman purkkamainen taikina heti kasoiksi leivinpaperilla päällystetylle pellille ja laita samantien uuniin. (Oma uunini oli ehtinyt lämmetä 100'C:en.)
- Paista 15-20 min, kunnes sämpylät ovat saaneet väriä ja pohja kumisee koputtaessa.


Vinkki: Sämpylät ovat parhaita tuoreina. Jos osa jää syömättä, kannattaa loput pakastaa samantien.



perjantai 16. joulukuuta 2016

10 asiaa, jotka tekevät joulun






1. Pähkinänsärkijä-baletti
Telkkarista tallennettu, jotta voin katsella rauhassa omalla sohvalla yöpuku päällä torkkupeiton alla. Lasi punaviiniä tekee katselusta täydellisen.

Tämä luetaan lasten kanssa tai ilman. Kirja on kuulunut joulun odotukseeni ainakin 
15 vuotta.

3. Jouluvalot
Kynttelikkö, ikkunassa oleva tähti, lyhdyn sisällä tuikkivat valot. Tärkeintä on, ettei valoja ole liikaa. Jouluvaloöveri, eri väriset valot sekä varsinkin välkkyvät jouluvalot pilaavat tunnelman.

4. Valkoinen joulu
Ei siitä mihinkään pääse, että jouluna toivoisi olevan lunta. Tai edes pakkasta. Joulu tulee, vaikka ulkona sataisi vettä, mutta valkoinen joulu on se ainoa oikea joulu.

5. Joululaulut
Parhaimmillaan luovat täydellisen mielenrauhan ja mielikuvan iloisesta ja rauhallisesta joulusta. Spotifyssa on mahtavat valikoimat joululauluja ja sieltä löytyy aina mielialaan sopivia lauluja. Kaupoissa raikaavat joululaulut aiheuttavat kuitenkin usein ärsytystä.

6. Suklaa
Ennen suklaalla oli vielä suurempi rooli jouluissani, nykyään rasioita ei tule enää hamstrattua kaappeihin. Simpukkasuklaarasia on lempparini ja sellaisen aion tänäkin vuonna ostaa. Suklaa on parasta, kun lapset ovat jo nukkumassa. Aamulla saattaa tosin kuulua epäuskoinen kysymys: Kuka on syönyt kaiken suklaan? Äiti!!!

7. Hyasintti
Hyasintti on lempijoulukukkani ja yksi lempikukistani kielon ja jasmiinin rinnalla. Erityisesti pidän vaaleanpunaisesta hyasintista. Valitettavasti voimakkaasti tuoksuvalla kukalla on ehdoton porttikielto kotiimme. Onneksi kukkia voi käydä tuoksuttelemassa kaupassa ja yksi kerta riittääkin aiheuttamaan migreenin. Se on kuitenkin melkein sen arvoista.

8. Joulukortit
On vain niin ihanaa saada joulukortteja. Joka kerta, kun postilaatikosta löytyy joulun alla kortti, ilahdun yhtä suuresti. Ajatus siitä, että joku on halunnut lähettää perheelleni kortin tekee minut todella iloiseksi. Toivottavasti muutkin ilahtuvat joulukorteista yhtä paljon. Joulukortit pääsevät koristamaan vaatehuoneen ovea ja lapset ehtivät ihastella niitä monta kertaa joulua odotellessa.

9. Enkeli-joulukoriste
Lempi kuusenkoristeeni, valkoinen lasienkeli, on peruja lapsuudenkodistani. Enkeli oli jo lapsena suosikkini ja kotoa muuttaessani äiti antoi tämän aarteen mukaani. Nykyään esikoiseni saa kunnian laittaa tämän koristeen kuuseen, kysyttyään aina ensin minulta, haluaisinko sen laittaa.

10. Joulukuusi
Kun joulukuusi on saatu koristeltua, muutama kyynel valuu salaa silmäkulmastani. Näky herkistää vuodesta toiseen. Nyt on koti valmis, nyt joulu saa tulla.


Mitä asioita sinun jouluusi kuuluu?

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

DIY: Havukranssi ja hautaseppele



Käydessäni muutama viikko sitten tilaamassa hautajaiskimppua hautajaisiin sain mielipahakseni melko huonoa palvelua paikallisesta kukkakaupasta. Myötätunto ja surussa myötäeläminen eivät ilmeisesti kuuluneet yrityksen palveluun. Halusin havuseppeleen näteillä kukilla ja kun kukkakaupassa ei haluttu palvella ystävällisesti, päätin tehdä sellaisen itse.

Netistä löytyi useita ohjeita ja videoitakin havukranssin tekemiseen ja kukkakauppojen sivuilla oli malleja hautaseppeleestä. Tarvittavat tarvikkeet tilasin Ruusu ja rautalanka-floristitarvikepuodista. Samoilta nettisivuilta löytyi myös hyvä ohjevideo kranssin tekemiseen.

Tekemäni ohjeen avulla pystyy tekemään helposti havukranssin oveen ja se muuntuu tarvittaessa hyvin juuri hautajaisseppeleeksi pohjalla olevan litteän kuparisen kranssipohjan ansiosta.

Havukranssiin tarvitsee:
kranssipohjan
kukkateippiä
puolalankaa (itselläni oli käytössä kahta paksuutta)
(seppelehakasia 30mm ja 40mm)
oksasakset
(pihdit puolalangan leikkaamiseen, itse käytin oksasaksia)
puutarha- tai työhanskat (käytin pieniessäni oksia)
kertakäyttöhanskat (olivat tarpeeksi ohuet työskennellessä, eikä kuusenhavutkaan pistäneet läpi)
kuusenoksia, tuijanoksia, puolukanvarpuja ym.




Haluamansa havut ja varvut kannattaa käydä keräämässä ajoissa, jotta ne ehtii sulaa ja kuivata tarvittaessa.

Havut olivat useita tunteja sulamassa kylpyhuoneen lattialla

Päällystin kranssipohjan vihreällä kukkateipillä, ettei kuparin väri paistanut havujen alta. Kukkateippi liimaantuu kranssipohjaan, kun sen painaa kädellä tiukasti. (Vinkkinä: kädet kannattaa pestä jälkikäteen huolellisesti, sillä liimaa tarraa melko tiukkaan. Vaihtoehtoisesti voi pitää kertakäyttöhanskoja alusta asti.)






Leikkasin oksista n. 10cm pituisia pätkiä ja sidoin pätkät puolalangalla tasapitkiksi, tarpeeksi paksuiksi kimpuiksi. Halutessaan kimput voi jättää pidemmiksikin, kuten tein ovikranssimme kanssa. Jokaisesta lajista voi tehdä oman nipun (kuusi, tuija, puolukanvarvut) tai lajeja voi yhdistää samaan nippuun (esim. kuusen kanssa aina yksi puolukanvarpu).



(Paksumpi) puolalanka kiedotaan tiukasti kranssipohjaan ja havukimppuja aletaan sitoa yksi kerrallan tiukasti uloimpaan reunaan kiinni. Sidoin tuija- ja kuusikimppuja vuorotellen, jolloin kranssiin tuli enemmän väriä.



Oksakimppuja voi tehdä lisää aina kun tarvitsee, sillä tarkkaa määrää on vaikea tietää. Kimput kannattaa sitoa kranssipohjaan mahdollisimman tiiviisti, jotta pohja ei näy ja kranssista tulee muutenkin tuuhea.

Harjoituskranssissani kimput olivat liian pitkiä ja lopputulos oli mielestäni hieman soitkuinen, joten kiinnitin liian pitkiä oksia seppelehakasilla kranssin taakse. Niitä olisi voinut myös leikata.







Hautaseppelettä varten:
valmis havukranssi
leikkokukkia, esim. nelikkaa
seppelehakasia

Tein havukranssin valmiiksi jo muutamaa päivää aikaisemmin ja säilytin sen ulkona. Havut eivät kärsi mitenkään, vaikka ne kiinnittäisi ajoissa. 

Tätä havukranssia varten tein jokaisesta nipusta n.10cm pituisia, joten lopputulos on tasaisempi kuin harjoituskranssissa.



Ostin hautaseppelettä varten kimpun terttuneilikoita, joita pidin kotona muutaman päivän maljakossa ja valoisassa, jotta kukat aukeaisivat mahdollisimman paljon.




Kiinnitin kaksi neilikan oksaa (jokaisessa oli useita kukkia) 30 ja 40 mm seppelehakasilla. Hakaset työnnetään mahdollisimman syvälle ja oikea paikka löytyi lähinnä kokeilemalla.




Valmis hautajaisseppele oli oikeastaan juuri sellainen, minkä olisin tilannut kukkakaupastakin. 


 


maanantai 12. joulukuuta 2016

Lasten kanssa hautajaisissa


Viime lauantaina vietettiin mummini, lasteni isomummin hautajaisia. Emme ole aiemmin olleet lasten kanssa perinteisissä hautajaisissa, joten priiffasin poikia usean viikon ajan tulevasta. Tai lähinnä nelivuotiasta, sillä esikoinen ilmoitti haluavansa yllättyä, eikä häntä kuulemma oikein kiinnistanut. Mutta siis hyvällä tavalla äiti. En siis pakottanut kuuntelemaan, enkä väkisin yrittänyt kertoa mitään, kun poika ei kerran halunnut asiasta puhua.

Nelivuotiaalla sen sijaan oli paljonkin kysyttävää ja pohdittavaa. Suurin pelko ja huoli oli siitä, että eihän arkku voi varmasti aueta. (Ei voi, kansi ruuvataan ristin näköisillä ruuveilla niin hyvin kiinni, ettei kansi varmastikaan aukea, eikä isomummi ihan varmasti pääse putoamaan pois.) Myös arkun ulkonäkö ja väri nostivat kysymyksiä. Onneksi netistä löytyi kuvia ja arkun värikin saatiin varmistettua. Myös se, että ihmiset itkevät hautajaisissa jännitti poikaa etukäteen ja vienolla äänellä kysyttiinkin, saisiko mukaan ottaa kuulosuojaimet. Lupaa en antanut, pinkit tai neonvihreät mötikät korvilla olisivat saattaneet herättää ihmetystä. Vakuutin kuitenkin, ettei kukaan itkisi niin kovaan ääneen, että suojia tarvittaisi.

Se, mistä olisi etukäteen voinut puhua enemmänkin, jos olisin tajunnut, oli musiikki. Urkujen soitto ja hautajaisvirsien sanat pelästyttivät nelivuotiaan pahasti. Syynä saattoi olla myös virsien suruisa sävy sekä oma itkemiseni. Vaikka poikani ovatkin nähneet minun itkevän ja hyvin usein ovatkin, vieras paikka ja tilanne hämmensivät selvästi. Jälkikäteen juttelimme esikoisen kanssa ja hän myönsikin, että pelästyi juuri minun itkuani. "Äiti tiesitkö jo etukäteen, että itket hautajaisissa?" Kysymys lauantai-iltana hämmensi hieman, sillä juuri tästähän olimme puhuneet etukäteen. Tosin vain nelivuotiaan kanssa, sillä esikoistahan ei kiinnostanut. Yllättyähän poika halusi ja siinä taidettiin onnistua. Tosin yllätys ei varmasti ollut mikään kovin mukava.

Isomummin kuolema on herättänyt pojissa muutenkin kysymyksiä ja nelivuotias on roikkunut minussa sen verran kovasti kiinni viime viikkojen aikana, että luulen hänen pelkäävän, että minäkin kuolen. Tai ainakin hetkittäin ajattelevan ja pohtivan asiaa. Esikoinen on ollut hyvin vakuuttunut siitä, että aloitamme kuoleman jälkeen uudelleen tämän sama elämän, vaikkemme muistakaan mitään aikaisemmasta. Hän on myös vannottanut useampaan otteeseen, että muistuttaisin sitten seuraavassa elämässä, että olemme asiat jo kertaalleen kokeneet. Ajatus hermostuttaa itseäni, vaikken oikein osaa eritellä, miksi. Ehkä suuri syy hermostukseeni on se, etten halua ajatella omaa tai muiden perheenjäsenteni kuolemaa. En yksinkertaisesti kestä ajatusta siitä, että joutuisin olla rakkaistani erossa.

Lasten kanssa hautajaisista ja kuolemasta puhuttaessa täytyy tietenkin edetä sitä vauhtia, mikä itsestä tuntuu parhaimmalta. Jokainen lapsi käsittelee aihetta eri tavalla, joten en todellakaan ala neuvoa, mitä lapsille pitäisi sanoa. Muutamia vinkkejä oman kokemukseni pohjalta voin antaa hautajaisten varalta:

- Lapsille kannattaa kertoa etukäteen, mitä hautajaisissa tapahtuu. Vaikka lapsi ei haluaisi kuunnella, kannattaa jotain kertoa. Esimerkiksi on hyvä mainita, että hautajaisissa itketään, ettei lapsi pelästy.

- Hautajaisvirsiä voi ja saattaa olla hyväkin kuunnella etukäteen netissä, jotta lapsi osaa varautua siihen, millaista musiikkia hautajaisissa kuulee. Surumielinen musiikki eroaa kuitenkin muusta.

- Vaatteet kannattaa laittaa valmiiksi viimeistään edellisenä iltana. Silitä, irrota uusista vaatteista laput, kiristä farkkuja tarpeeksi. Laita myös omat vaatteesi valmiiksi ajoissa.
Kun kotona on pieniä lapsia, aikaa tähän ei meinaa välttämättä löytyä. Valitettavasti aika kannattaa ottaa vaikka sitten omista yöunista, jotta valmistautuminen ja lähteminen sujuvat mahdollisimman joutuisasti ja vähällä tappelulla.

- Lasten on hyvä syödä ennen lähtöä, ettei hautajaisten aikana pääse nälkä ja nälkäkiukku yllättämään. Muista itsekin syödä jotain, että energiataso ei pääse liian alhaalle.

- Lisää haluttuun lähtöaikaan vähintään +15min, jotta pääsette lähtemään varmasti ajoissa.

- Lapsi saattaa haluta katsella kirkossa hieman ympärilleen, eikä kenellekään ole varmasti mitään haittaa, jos lapsi kääntelee päätään paikallaan.  

- Lapsista voi tuntua turvallisimmalta, jos pääsevät istumaan hautajaisissa vanhempien keskelle tai syliin. Vanhempien läheisyys tekee vieraasta tilanteesta varmasti siedettävämmän.

- Oman surun keskellä oma lapsikin saattaa unohtua hetkeksi. Kannattaa yrittää pitää mielessä, että oman itkunkin aikana vilkaisee aina välillä, miten lapsi reagoi tilanteeseen.

- Jutelkaa hautajaisista vielä jälkikäteen. Mitä ajatuksia, kysymyksiä ym. lapsille heräsi. Jäikö jokin mietityttämään ym.
 



perjantai 9. joulukuuta 2016

Valkosuklaa-karpalokeksit


Valkosuklaa-karpalokeksejä

Suklaahippukeksit ovat sekä minun että lasteni suosikkeja. Löysin joku vuosi sitten useita kertoja toimivaksi todetun reseptin Wicked sweet kitchen-blogista. Keksejä on tullut leivottu erilaisilla suklailla: leivontasuklaalla, tavallisella tummalla suklaalla, maitosuklaalla ja Mars-patukan palasillakin. Jos lapset saisivat päättää, herkku syötäisiin suoraan taikinakiposta. Ja suosittelen maistamaan, jos et ole aiemmin sitä tehnyt: on meinaan aivan ihanaa.

Nyt joulun kunniaksi muokkasin hieman ohjetta ja valmistin valkosuklaa-karpalokeksejä. Niistä tuli melkein jopa parempia kuin tavallisella suklaalla tehdessä. Nämä keksit kestävät hyvin myös pakastamista ja sulavat huoneenlämmössä lautasella melko nopeasti.


Valkosuklaa-karpalokeksit

170g voita
1,2 dl sokeria
1,2 dl fariinisokeria
1 muna
2 tl vaniljasokeria
4 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
2 tl maissitärkkelystä
1,2 dl kuivattuja karpaloita
200g valkosuklaata

1. Ota voi ja muna huoneenlämpöön ajoissa. Pieni halutessasi kuivatut karpalot ja rouhi valkosuklaa haluamasi kokoisiksi paloiksi. Sekoita kuivat aineet keskenään.
2. Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri sekä fariinisokeri tasaiseksi vaahdoksi. (Fariinisokeri vuoksi vaahto ei tule kauhean vaaleaksi.)
3. Lisää muna ja vatkaa taikina pienellä teholla tasaiseksi. Taikina paksuuntuu, kun annat vatkaimen pyöriä rauhassa.
4. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita tasaiseksi.
5. Lisää lopuksi karpalot sekä valkosuklaa.
6. Laita taikina jääkaappiin n. 30 minuutiksi, (Jos et ehdi odottaa, keksit voi paistaa myös heti. Tällöin taikinasta kannattaa ottaa nokareita lusikalla ja laittaa suoraan pellille ilman pyörittämisiä.)
7. Laita uuni lämpiämään 175'C:een ja ota taikinasta tasakokoisia nokareita, jotka pyörität palloiksi. Vaihtoehtoisesti voit käyttää kahta lusikkaa pallojen tekemiseen. Laita pallot leivinpaperilla päällystetylle pellille, mutta älä paina niitä littanaksi. Keksit muotoutuvat uunissa.
8. Paista n. 8-10min, kunnes keksit ovat saaneet hieman väriä eivät kiillä päältä enää. Ota keksit uunista ja anna jäähtyä ensin muutama minuutti pellillä ja siirrä sitten ritilälle jäähtymään.

Keksit säilyvät kannellisessa rasiassa useita päiviä tai ne voi pakastaa tulevia herkkuhetkiä varten tai vaikka vierasvaraksi.


torstai 8. joulukuuta 2016

Yhden yön yksinhuoltajuus

Isi lähti työmatkalle ja lapset juhlivat pikkujouluja leffaa katsellen.

Tapahtuipa tässä muutama viikko sitten, että mies lähti työmatkalle, yhdeksi yöksi. Se ei varmastikaan monista kuulosta oikeastaan miltään. Tiedän, että toisissa perheissä mies saattaa olla useinkin työmatkalla ja yksi matka saattaa kestää viikon tai pidempäänkin. Tiedän myös, että vuorotyötä tekevät miehet ovat periaatteessa pois koko päivän, jolloin kotona oleva äiti huolehtii kaikesta. En vain oikeasti tajua, miten naiset jaksavat. Vai jaksavatko? Onko kyse pakon sanelemasta tilanteesta? Asiasta, mihin on vain sopeuduttava, vaikka suututtaisi kuinka.

Esikoisella oli luokan pikkujoulut miehen työmatkan aikana, mutta ne jäivät nyt väliin. Oletin juhlien olevan koko perheelle, myös sisaruksille, mutta eivätpä olleetkaan. Mikä oli oikeastaan hyvä, sillä en olisi millään sinne jaksanut kaikkien kolmen lapsen kanssa kävellen lähteäkään. Enkä oikeastaan muutenkaan. Lapset pitivät sen sijaan omat pikkujoulut kotona. Spiderman- ja Batmanpukuihin sonnustautuneet pojat istuivat tyytyväisinä sohvalla leffaa katsellen. Olisi illan huonomminkin voinut viettää.

Omasta väsymyksestäni huolimatta ilta sujui ihmeen hyvin. Lapset tottelivat kerrankin ja suostuivat menemään nukkumaan normaaliin aikaan. Nuorimmainenkin nukahti helposti, joten pystyin lukemaan rauhassa vanhemmille lapsille iltasadun. Helpohkosta illasta huolimatta tilanne ainoana lapsista vastuussa olevana rasitti melkoisesti. Isän poissaolo vaikutti eniten nuorimmaisen yöuniin ja yö sujui vielä normaalia levottomammin.

Miehellä on säännöllinen toimistotyö, mihin ei juurikaan kuulu matkustamista. Edellinen työmatka oli viisi vuotta sitten. Pitkien ajomatkojen vuoksi mies ehtii olla kotona vain muutaman tunnin lasten hereilläoloajasta, mutta hän on kuitenkin kotona sen tärkeimmän ja kriittisimmän ajan: illan ja lasten nukkumaanmenoajan. Iltaa kohden ainakin meidän pojat tuntuvat villiintyvän päivästä toiseen ja toisen aikuisen apu on lähes välttämätöntä. Ainakin äidin hermojen kannalta.

Miten te äidit oikein jaksatte ja pärjäätte illat, jos mies on töissä? Erityisesti te, joilla on perheessä useampi lapsi ja nuorin on vasta vauva? Miten selviätte iltakaaoksesta järjissänne, varsinkin jos lapsenne ovat vilkkaita ja eläväisiä, kuten omat poikani ovat? Ja miten ehditte itse syödä iltapäivällä? Hotkaisetteko ruoan kaikesta ympärillä olevasta kaaoksesta huolimatta vai jätättekö syömisen myöhempään?

Tietenkin kyse on myös tottumuksesta. Jos mies olisi usein pois nukkumaanmenoaikaan asti, sekä minä että lapset olisimme tottuneet siihen. Aivan kuten totuimme tilanteeseen esikoisen ollessa vauva, jolloin mies vielä opiskeli ja työskenteli iltaisin. Silloin oli tuttua olla pojan kanssa kahdestaan kotona myöhään iltaan asti. Toimistotyön säännöllisyys on kuitenkin totuttanut koko perheen tiettyyn rytmiin ja se rytmi muuttui nyt poikkeuksellisesti yhdeksi yöksi.

Tämä työmatka muistutti, miten onnekas oikeasti olenkaan. Tarkoitukseni ei ole hehkuttaa, miten hyvin meillä asiat onkaan. Muistutus oli vain itselleni enemmän kuin aiheellinen, sillä varsinkin nyt väsyneenä - ja oikeastaan muutenkin - suhtaudun elämään enemmänkin pessimistisesti, parhaimmillaan realistisesti. En aina valitettavasti näe tai tajua, miten hyvin asiat ovatkaan. Säännöllisin väliajoin pyrin muuttamaan ajattelutapaani positiivisemmaksi, mutta lipsun aina takaisin vanhaan ja tuttuun ajatusmalliin.

Nostan (kukka)hattua kaikille niille äideille, jotka hoitavat lapsiaan yksin miestensä työmatkan tai vuorotyön ajan. En ole aiemmin ehkä tajunnutkaan, miten rankkaa se voi olla ja miten onnekas olenkaan, kun joudun hyvin harvoin laittamaan kaikki kolme lastani yksin nukkumaan ja sen jälkeen siivoamaan kodin loppuun, tiskaamaan tuttipullot ja olemaan yksin hälytysvalmiudessa, mikäli joku lapsista herää illan tai yön aikana. Vaikka hoidankin meillä lähes aina yöheräämiset kaikkien lasten kanssa (juuri miehen pitkistä ajomatkoista johtuen), on aina helpottava tietää, että toinen on kotona ja lähellä. Että lähellä on tuki ja turva.