keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Äidin kirje joulupukille

Rakas Joulupukki.

Lasten kanssa kirjoitimmekin Sinulle jo viikkoja sitten. Kirje on varmastikin saapunut perille teille sinne Napapiirin pääpostiin. Älkää hämmästykö, vaikka lahjatoivelistat ovatkin tänä vuonna niin lyhyet, kyllä ne meidän pojilta silti ovat. Lapset päättivät tänä vuonna yllättää äidinkin toiveiden määrällä. Aputontut täällä ovatkin jo hyvässä vauhdissa hankintojen kanssa.

Unohdin kuitenkin lähettää oman kirjeeni muiden mukana. Olen ollut melko kiltti tänäkin vuonna, enkä toivoisi kuin yhden joululahjan: täydellisen tyynyn.

Tyynyn pitäisi olla tarpeeksi pehmeä, sillä mikään ei ole inhottavampaa kuin tiiliskivi pään alla. Jos kyse on lämmön myötä muotoutuvasta tyynystä, eikö sekin voi olla kuitenkin pehmeä heti, kun pääni sille painan?

Tyynyn täytyy tukea tarpeeksi ja sopia kaikkiin nukkuma-asentoihin, sillä pyörin unissani paljon. Yöuneni on ainakin toistaiseksi vielä melko katkonaista kahdeksankuiseni kanssa, joten toivon tyynyni olevan niin mukava, että pystyn nukahtamaan heti, kun pääsen yöllä takaisin sänkyyn. Usean heräämisen vuoksi yöuneni on välillä liiankin katkonaista, joten tyynyn pitäisi pystyä auttamaan kehoani rentoutumaan lyhyiden unijaksojen aikana.

Koska päivisin on sen verran paljon touhua ja hälinää, omien ajatuksieni ajatteleminen on usein hankalaa, jos ei mahdotonta. Iltaisin lasten ollessa nukkumassa olisi tietenkin aikaa ajatella omiakin asioita, mutta siinä vaiheessa päivää harvoin jaksan sitä tehdä. Onko siis ihme, että ajatukset ovat mielessäni joka kerta, kun herään yöllä. Jospa täydellinen tyyny olisi niin taianomainen, että kaikki yöhön kuulumattomat (aikalailla siis kaikki) ajatukset unohtuisivat, kun saan lepuuttaa päätäni sitä vasten.

Kahdeksankuisen lapsen kantaminen, yhdellä kädellä työskentely ja uusimpana pojan jatkuva kävelyttäminen eivät ole niskalle ja hartioille mitenkään optimaalisia työskentelytapoja. Yritän mahdollisuuksien mukaan jumpata ja nostella painoja, mutta myös tyynyllä on osuutensa näihin kipuihin. Ja toisaalta mahdollisuustensa myös auttaa, sillä täydellinen tyyny tukee niskaani ja hartioitani yöllä ilman, että huomaankaan. Sen kanssa en myöskään joutuisi korjaamaan nukkuma-asentoa vähän väliä.

Jos tällaista tyynyä ei ole vielä olemassa, tontut voivat sellaisen varmasti kätevinä valmistaa? Ja jos siltä tuntuu, en panisi pahitteeksi muutamaa muutakin lahjaa. Uusi yöpuku, hyvä kirja ja lempisuklaani ovat tuttuja ja turvallisia ja aina yhtä ihania joululahjoja.

Joulukuu alkaa huomenna, joten pian nähdään.


maanantai 28. marraskuuta 2016

Joulukalenterien överitarjonta

 
Joulukalenterit tuntuvat tulevan myyntiin vuosi vuodelta aikaisemmin. Vai kuvittelenko vain? Voihan tietenkin olla, ja onkin, että kotona olo on sekoittanut ajantajua ja kalenterit tulivat tänäkin vuonna kauppaan tasan samaan aikaan kuin viime vuonna. En ole tarkkaa päivää mihinkään merkinnyt, mututuntumalla vain arvioin. Sitä en kuitenkaan kuvittele, että joulukalenterien valikoima kasvaa vuosittain. Enhän?

Kaupoissa ei meinaa mahtua edes kulkemaan, varsinkaan rattaiden kanssa, kun puolet käytävistä on täynnä joulukalentereita. Löytyy karkkikalentereita, lelukalentereita, askartelutarvikkeita sisältäviä, kuvakalentereita ja jopa lemmikeille löytyy omansa. Tai jos ei löydä mieleistään, kaupoista löytyy jos jonkinlaisia valmiita kalentereita söpöillä pikkupusseilla, jotka voi itse täyttää mieleisillään tavaroilla. Ahkerimmat ja aikaansaavimmat askartelevat kalenterin tietenkin alusta asti itse.

Lista ei näytä pitkältä, eihän siinä nyt niin montaa eri vaihtoehtoa ole. Mutta kun karkkikalentereitakin on varmaan 30 erilaista mallia. Jokaisella karkkivalmistajalla on tietenkin omat suklaakalenterinsa ja monilla myös useita. Esim. Fazerilla on perinteisiä suklaita (Fazerin sininen, Geisha ym.) sisältävän kalenterin lisäksi ainakin Dumle-kalenteri. Ja löytyy Kinder-kalenteri, M&M's-kalenteri, Mars-kalenteri jne.

Ja tietenkin on myös niitä kalentereita, joissa on edelleen samanlaisia pieniä suklaapaloja, joita lapsuuteni suklaakalenterit sisälsivät. Muita suklaakalentereita ei silloin ennen vanhaa (=1990-luvulla) tainnut ollakaan. Pieniä suklaita tarjoavat kalenterit kilpailevat keskenään kalenterin kuvalla: on Ryhmä Hau, Star Wars, Minion, taitaa olla Frozenkin jne. Ja tässä oli esimerkkejä vain muutamista suklaakalentereista. Sitten löytyy ihan karkkia sisältäviä kalentereita, ainakin Haribon hedelmäkarkkikalenteri ja Halvan salmiakkikalenteri.

Seuraavat kalenterit löytyvät leluosastolta ja niitäkin tuntuu olevan vaikka minkälaisia. Legokalentereita on tytöille ja pojille omansa: kiinnostaako enemmän Lego Friends vai Lego City vai haluatko lähteä galaktiseen seikkailuun Star Wars kalenterin kanssa. Muumifaneille löytyy tietenkin myös oma kalenteri. Ja jos askartelu kiinnostaa, ainakin kyniä ym. piirustustarvikkeita sisältäviä joulukalentereita löytyy. Samoin löytyy joulukalenteri, jossa on pieniä muovailuvahapurkkeja.

Kun valikoima on näin järjettömän laaja, onko mikään ihme, jos lapset eivät osaa tai kykene valitsemaan mieluista joulukalenteria? Meillä ostetaan lapsille suklaakalenteri, joten niiden laajasta tarjonnasta pitäisi valita mieluisensa. Tänä vuonna huomasi selkeästi, että valinnanvaraa oli jo ihan liikaa. Erityisesti nelivuotiaan oli vaikea päättää, minkä kalenterin haluaisi. Marraskuun alussa löytyi mieluinen Ryhmä Hau-kalenteri, mutta niitä ei viime viikolla saanut enää meidän kaupoista. 



Kun mieluista kalenteria ei ollut enää saatavilla, poika valitsi toinen toistaan suuremman kalenterin. Ilmeisesti vain koon vuoksi. Ymmärrettävää, että valinta on tuon ikäiselle vielä hankala. Ajattelin, että valinta olisi helpompi, jos kalenteri ostettaisi pienemmästä kaupasta. Noh, pieleen meni sekin yritys. Mukaan lähti kyllä nopeasti valittu M&M's-kalenteri. Harmi vain, että kalenterissa on enemmän pähkinää tai kookosta sisältäviä suklaita kuin muita, poika kun ei syö edellä mainuttuja, ainakaan suklaassa. Koska moka oli omani, en tajunnut asiaa kaupassa tarkistaa, käytiin hakemassa myöhemmin nelivuotiaalle samanlainen kalenteri kuin esikoisellakin: Kinder-kalenteri on molempien mieleen. Eikä hätää, tänä vuonna meillä on nyt äidille ja isillekin suklaakalenteri.

Joulukalentereihin saa käytettyä melko reippaanpuoleisesti rahaa, varsinkin jos katselee niitä vähänkin isompia. Hinta nousee jo karkkiosastolla kalenterista toiseen, miten suklaan kilohinta voikaan olla niin korkea. Leluosastolle siirryttäessä hinta tuntuu nousevan muutamilla kympeillä karkkikalentereihin verrattuna. Leluja ja askartelutarvikkeita sisältävät kalenterit ymmärrärtää sinänsä, ehkä lapset jaksavat odottaa paremmin jouluaattoa ja lahjoja, kun saavat joka päivä jotain pientä ajankuluksi. Mutta miten järjettömästi ne maksavatkaan. Miten ihmisillä riittää rahat näihin kalentereihin? Varsinkin, jos perheessä on useampi lapsi?


Minkälaiset kalenterit teillä valittiin ja oliko valinta vaikea?




torstai 24. marraskuuta 2016

Kaikkeen tottuu kyllä?



Kello soi 5:20. Ihan liian aikaisin. Olen noussut yöllä pojan kanssa yli kymmenen kertaa. Hän on jälleen itkenyt unissaan ilman näkyvää syytä. Korvatulehdusta ei pitäisi olla, korvat on putkitettu jo useamman kerran. Jatkan hetken uniani, mutta torkkuun on pakko nousta. Muuten en pääse ylös, tiedän sen. Ja jos en nyt nouse, tulee vielä pahempi kiire. Raahaudun kylpyhuoneeseen, laitan kaikki valot päälle, jos se auttaisi heräämään. Aamutoimet tuntuvat vievän ikuisuuden tähän aikaan aamusta. Taistelen kellon kanssa tänäkin aamuna. Tiedän, että jos haluan ehtiä syödä itse aamupalan, mikä on oman jaksamiseni kannalta välttämätöntä, joudun tehdä sen tänäkin aamuna pikaisesti. Aikaa on enää viisi minuuttia. Sen jälkeen lapset on pakko herättää, jotta ehdin viedä heidät päiväkotiin ennen junani lähtöä.

Klo 6:00 on kaikkea muuta kuin mukava aika herättää tarhaikäiset lapset. Vaikka miten kuiskuttelisin ja silittelisin heitä, he eivät jaksa herätä. On liian aikaista, he ovat liian väsyneitä. Onneksi olen keksinyt, miten saan etenkin esikoisen hereille: Spotifysta löytyy joka aamulle eri herätysmusiikki. Pojat saavat myös toivoa jo illalla, millä laululla heidät herätetään. Esikoinen jaksaa mennä itse aamupesulle, nuorempi on kannetava sinne. Sydäntä riipaisee herättää rakkaat lapseni joka arkipäivä näin aikaisin. Valitettavasti ei ole vaihtoehtoja: omalla paikkakunnallamme ei ole minulle töitä, joten kerran tunnissa menevään junaan on ehdittävä. Miehellä on tunnin ajomatka omaan työpaikkaansa ja hänen on päästävä aamuisin ajoissa liikkeelle, jotta ehtii iltapäivällä hakemaan lapset hoidosta.

Aamutoimet ovat joka aamu yhtä hankalat. Hampaat on pestävä nopeasti, vaatteet reippaasti päälle. Koko ajan joutuu hoputtaa lapsia, että pystytään pitää aikataulusta kiinni. Aamupalaakin on syötävä edes vähän, että jaksavat kävellä tarhaan. Tai että esikoinen jaksaa, nuorempi kulkee rattaissa. Hyvällä säällä päästään kulkemaan pyörällä, huonolla säällä on lähdettävä vielä normaalia aikaisemmin. Tulipa taivaalta mitä vain, tämä poppoo kulkee kävellen. Tarhassa ollaan ekojen joukossa, päivästä toiseen. Esikoisen ylpeydenaihe tuntuu olevan se, että he ovat ensimmäisiä ja viimeisiä tarhassa. Äidin sydän särkyy joka kerta. Tekisin mitä vain, ettei tilanne olisi tämä.

2,5 vuotta jatkettiin näin. Ainoa muutos oli, kun esikoinen aloitti koulun ja vein vain nykyisen nelivuotiaan tarhaan. Samaan aikaan taistelin raskauspahoinvointia vastaan, myöhemmin kiirehdin tarhaan kasvavan mahani kanssa. Mies jousti töihin menostaan, vei meidät aamuisin autolla tarhaan ja myöhästyi sen takia lähes päivittäin. Itse yritin äitiysloman alkuun asti taapertaa reippaasti tarhalta junalle ehtiikseni siihen ainoaan sillä tunnilla kulkevaan junaan. Junaan, jolla myöhästyin joka päivä kuitenkin n.15 minuuttia töistä. Sen verran, että välillä jouduin tehdä illasta pitempiä päiviä kuroakseni työaikaa kohdilleen. Se aika illasta oli tietenkin pois ajastani lasten kanssa.

En ikävöi lainkaan sitä jatkuvaa stressiä ja kiirettä, mitkä kuuluivat noihin päiviin. Aamuisin ei pystynyt heräämään enää aikaisemmin, eikä varsinkaan herättämään lapsia yhtään aikaisemmin. Yöunet tuntuivat jäävän aina liian lyhyiksi, vaikka nukkumaan mentiin illalla ajoissa. Toista autoa ei ollut mahdollista eikä edes järkevä ostaa. Tuttuni päivittelevät edelleen, miten ihmeessä pystyin siihen. Miten sain lapset ajoissa hoitoon ja ehdin itse töihin. Joka kerta kurkkuani alkaa kuristaa, en tosiaan tiedä. En tiedä, miten siihen kykenimme. Oli vain pakko, ei ollut vaihtoehtoja.

Muistot näistä aamuista nousivat mieleen viime viikolla, kun kuuntelin kerhon pihalla muiden äitien pohdintoja päiväkotiin viemisestä. Lausahdus "Kyllä kaikkeen tottuu" särähti pahasti korvaan. Teki mieli todeta, että ei kyllä totu. Siihen ei totu koskaan, että pitää joka aamu herätä väsyneenä ja herättää väsyneet lapset myös aikaisin. Että joka aamu tulee tappelu lasten kanssa pukemisesta ja ajankulusta. Että oma stressitaso nousee aamusta toiseen ihan yli maksimitason, koska tietää, miten paljon kello on ja miten paljon olisi siihen mennessä pitänyt jo tehdä. Että joutuu säässä kuin säässä kävelemään tarhaan ja lähtemään sieltä liian nopeasti eteenpäin. Että aina on kiire jonnekin ja aina on lapsia ikävä.

Ei totu, vaikka miten yrittäisi ja toistaisi saman päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen. Jo ajatus oravanpyörän uudelleen alkamisesta ahdistaa. En kestä ajatusta jälleen alkavasta kiireestä ja siitä, etten ehdi olla lasteni kanssa kuin hetken päivässä. Vain muutaman tunnin, joiden aikana pitäisi jutella päivän tapahtumat, tankata tarvittava läheisyys ja pystyä tekemään myös tarvittavat kotityöt. Ja kuitenkin tulevaisuudessa häämöttää jo pelottava päivämäärä: 14.8.2017. Tuolloin pitäisi palata jälleen töihin ja viedä kaksi nuorinta lasta päiväkotiin, muiden hoidettavaksi. Yritän olla ajattelematta sitä, sinne on vielä aikaa. 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Vadelmarahkakakku


Isänpäiväkakun teko ei mennyt reilu viikko sitten ihan suunnitelmien mukaan, joten lapsille tekemäni lupauksen mukaisesti tein uuden kakun viime viikonloppuna. Nytkään kaikki ei sujunut ihan niin kuin olin ajatellut, sillä unohdin ostaa päälle tulevaa mehukiillettä varten hyytelösokeria. Ja sitten unohdin kiilteen kokonaan, vaikka sen olisikin voinut tehdä liivatteella. No, loppujen lopuksi se ei haitannut, sillä kakku oli melkein parempaa ilman kiillettä.

Tämä vadelmarahkakakku on ollut jo vuosia meidän perheen luottokakku. SE kakku, mikä tehdään aina juhliin. Ja välillä ihan muuten vain. Ohje löytyi sattumalta vuosia sitten kotikokki.net-sivulta. Tähän kakkuun liittyy paljon muistoja: mies on tehnyt sen minulle synttärikakuksi ja tämä kakku odotti kotona, kun pääsin keskimmäisen poikani synnyttyä kotiin sairaalasta. Kakku oli samaisen pojan 1-vuotis synttärikakkuna ja olen tehnyt se kaikille muillekin lastemme synttäreille, täytekakun rinnalle.

Vadelmarahkakakun täyte soveltuu myös täytekakun täytteeksi, sekin on muutaman kerran testattu. Ja tietenkin vadelman voi korvata joko kokonaan tai osittain muillakin marjoilla. Mansikka ja mustikka ovat tietenkin yksi varma vaihtoehto. Puolukkaa en ole koskaan kokeillut, mutta sitäkin täytyy joskus testata.

Lapset voivat osallistua kakun tekemiseen esim. hakkaamalla keksejä murusiksi. Kaulin on tässä oiva apuväline ja ainakin meidän pojat tykkäävät siitä puuhasta kovasti. Kakku on rahkan ansiosta sopivan kevyttä syötävää, joten santsikierroskin onnistuu helposti.


Vadelmarahkakakku

Pohja:
13 kpl digestivejä
50g voita tai margariinia

Täyte:
2 1/2 dl vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (Flora vanilja on ainakin hyväksi havaittu)
500g maustamatonta rahkaa
3 dl (pakaste)vadelmia (tai muita marjoja)
4 liivatelehteä
1 rkl kiehuvaa vettä
(sokeria oman maun mukaan)

Kiille:
2dl mansikkamehua (esim. Juissia)
1dl hyytelösokeria

Murskaa keksit hienoksi muruksi ja sekoita sulatettu rasva joukkoon. Painele irtopohjavuoan pohjalle. Laita hetkeksi jääkaappiin kovettumaan.

Laita liivatelehdet kylmään veteen n.5-10 minuutiksi. Vaahdota vaniljakastike, vatkaa joukkoon rahka ja vadelmat. (Huom! Jos käytät ulkomaisia vadelmia, marjat täytyy kuumentaa ennen käyttöä. Siinä tapauksessa anna marjojen jäähtyä ainakin hetki ennen täytteeseen lisäämistä.) Makeuta tarvittaessa sokerilla. Purista liivatelehdistä vesi pois, kuumenna 1rkl vettä kiehuvaksi ja sulata liivatelehdet kuumaan veteen. Kaada heti täytteen joukkoon ja sekoita hyvin. Kaada täyte pohjan päälle ja anna hyytyä vähintään 4 tuntia, mielellään yön yli.

Kuumenna mehu kiillettä varten kiehuvaksi. Lisää sokeri ja anna kiehua n. 30 sekuntia. Nosta kattila pois levyltä ja anna jähmettyä jonkin verran. Kaada kakun päälle ja nosta jääkaappiin jähmettymään.


torstai 17. marraskuuta 2016

Matka autiolle saarelle

Tälle matkalle ei tarvitse varata lippuja, pakata matkalaukkuja, seistä jonossa tai istua pitkään lentokoneessa. Tämä ei ole perhematka, jota suunniteltaisi viikkoja, jopa kuukausia etukäteen. Tällä matkalla ei mennä katselemaan nähtävyyksiä, ei oteta valokuvia, ei kuunnella oppaan kertomuksia paikan kulttuurista tai arkkitehtuurista. Tällä matkalla ei tarvitse huolehtia aurinkorasvasta, hyttysmyrkyistä, rokotuksista tai ruokamyrkytyksistä. Tätä matkaa ei tehdä perheen kanssa, vaan yksin. Eikä tätä suunnitella etukäteen, sillä tätä ei oikeasti tapahdu koskaan. Tämä on mielikuvitusmatka autiolle saarelle.

Aina välillä kaaos alkaa ahdistaa

Aina välillä, kun elämä on liian stressaavaa, hektistä tai ahdistavaa, toivoisin olevani autiolla saarella. Yksin. Ilman velvollisuuksia, ilman kotitöitä, ilman kiukuttelevia lapsia ja ilman stressaavaa arkea. Ja varsinkin ilman mitään ajatuksia. Saarella on lämmin ja aurinkoista. Siellä on keltainen hiekkaranta, vihreitä palmuja ja sininen meri. Ja siellä saa olla rauhassa. Yksin.



En haaveile lähteväni oikealle matkalle ilman perhettäni, mutta välillä tuntuu, että olisi pakko päästä pois. Karkuun kaikkea. Saada olla yksin, olla minä. Ilman, että tarvitsee jokainen sekunti vuorokaudessa olla äiti. Niinä hetkinä totean, että haluan autiolle saarelle. Ajatelkaa, miten luksusta olisi saada vain olla. Kuunnella merta. Maata hiekalla. Nauttia auringosta ja lämmöstä. Olla vain, ihan vain pieni hetki, ilman mitään velvollisuuksia. Ilman, että kukaan tulee kantelemaan toisesta. Ilman, että kukaan huutaa tai kiukuttelee. Ilman, että ympärillä on sulassa sovussa leluja, vaatteita, kirjoja ja piirustuksia ilman, että kukaan on niitä oikeasti lattialle kasannut.

Jo lyhyt ajatus tästä mielikuvituksellisesta pakopaikastani auttaa jaksamaan taas. Pieni pako mielikuvituksen avulla muistuttaa siitä, etten oikeasti haluaisi lähteä yksin minnekään. En ainakaan autiolle saarelle. Välillä tekee hyvää saada olla itsekseen, mutta vajaan tunnin lenkki riittää siihen mainiosti. Ja kun vuorossa on seuraavan kerran perhematka, jota suunnitellaan viikkoja, jopa kuukausia etukäteen, se ei suinkaan suuntaudu mihinkään lämpöiseen: talviloma Ylläksellä siintää jo silmissä.  


maanantai 14. marraskuuta 2016

Yksinäisen äidin isänpäiväkakkusähläys

Meidän piti tehdä lasten kanssa isänpäiväksi perheen luottokakku; vadelmarahkakakku. Nelivuotias pyysi jo viikkoja sitten, voidaanko tehdä isille hyytelökakku (kakun päälle tulee mehusta tehty kiille) ja laski viime viikolla päiviä, koska kakku vihdoin tehtäisi. Suunnitelma oli jo siis valmiina ja tarvittavat ainekset ostoslistalla muistissa odottamassa perjantain kauppakäyntiä.

Perjantai-illalle tuli kuitenkin muuta menoa, eikä aikataulu meinannut antaa myöten lauantainakaan ja epätoivo alkoi hiipiä mieleeni. Iltapäivällä ehdittiin lopulta käydä lasten kanssa hakemassa kakkutarvikkeet lähikaupasta, mutta koska sieltä ei löytynyt muuta tarvittavia, jouduttiin lähteä vielä autolla isompaan kauppaan. Jälleen jäi kakun tekeminen myöhäsemmäksi.

Harmi vain, että kaupasta kotiuduttuamme oli tosiaan jo myöhäsempi. Pitkän päivän jälkeen oma energiatasoni oli aikalailla nollassa eikä se lapsillakaan kauhean korkea ollut. Ei siinä vaiheessa enää kakkua jaksanut alkaa tehdä. Onneksi järkeni oli kerrankin ollut hereillä oikeaan aikaan ja kaupasta lähti mukaan valmis kakkupohja ja kermaa. Niistä + pakastemansikoista ja vaniljakastikkeesta saisi ihan hyvän kakun. Lupasin pojille, että rahkakakku tehtäisi toisen kerran, mahdollisimman pian kuitenkin.

Isänpäiväaamuna siis tuumasta toimeen. Lahjojen antamisen jälkeen pyyhälsin keittiöön kasaamaan kakun, eihän siinä kauaa menisi. Vaniljakastikkeella kestäisi hetken vetäytyä, sillä aikaa ehtisi hyvin sulattaa mansikat ja vatkata kerman. Ja kakku valmistuikin nopeasti. Tyytyväisenä tehokkaaseen ajankäyttööni avasin jääkaapin oven nostaakseni kakun jääkaappiin. Ja siellä minua tervehti iloisesti vetäytymässä oleva vaniljakastike.

Moka oli pieni ja oikeasti harmiton, mutta sillä hetkellä se tuntui jättisuurelta ja kaiken syrjäyttävältä asialta. Miksi? Miksi tuntui, että kyse oli maailmanlopusta? Kakusta jäi täyte pois, ei sen kummempaa. Itselle tuli kuitenkin nollaolo. Miten en saa enää tehtyä edes yksinkertaista kakkua?

Kotiäitinä olo on ihanaa, mutta välillä todella yksinäistä. Omia tunteita ja omaa yksinäisyyttä on vaikea selittää muillle, varsinkaan sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Olo tuntuu välillä tyhjältä ja tulee miettineeksi, mihin oikein kuuluu vai kuuluuko mihinkään. Töissä ollessa kuuluu työporukkaan, näkee päivittäin muita aikuisia, tekee muutakin kuin kotitöitä. Kun on kotona, päivän aikana ei välttämättä näe muita aikuisia kuin miehen illalla. Ja kun pommittaa kaikki päivän ajatukset ja tunteet töistä tulleen miehen päälle, voi vain arvailla, miltä toisesta tuntuu.

Tietenkin on olemassa perhekerhoja, mutta meiltä on sinne kävelymatkaa, eikä nelivuotias jaksa aina sitä matkaa kävellä. Tosin hän ei ole myöskään lämmennyt ajatukselle kerhosta, oma kerho tuntuu riittävän. Hänelle. Itse kaipaisin välillä aikuista juttuseuraa, mutta sitä ei kauheasti ole. Toisinaan kadehdin äitejä, joilla on paljon mammakavereita, joiden kanssa kahvitella ja järjestää leikkitreffejä. Minulla ei ole juurikaan sellaisia. Ja uusiin ihmisiin tutustuminen on aina ollut melko vaikeaa. Mistä siis uusia kavereita saisi?

Päivät kuluvat kotitöissä ja lasten kanssa, kauheasti vaihtelua ei ole. Vaikka joka päivä pesee pyykkiä ja siivoaa leluja lattialta, illalla koti näyttää siltä, ettei siellä ole tehnyt mitään. Välillä tulee miettineeksi, kuvittelenko vain tekeväni kotitöitä. Ja jos kuvittelen, miten voi illalla olla niin uupunut olo. Harvoin pystyy itse näkemään, mitä on saanut aikaiseksi päivän aikana.

Pidemmällä aikavälillä näkee tietenkin lasten kasvamisen, mutta päivätasolla ei. Pienet ilonaiheet päivässä jää mieleen, mutta se konkreettinen näyttö? Se mikä ilmaisisi itselle ja muillekin, että olen oikeasti tehnyt tänäänkin paljon. En ole vain lorvinut kotona telkkaria katsellen, sohvalla istuen. Se, mistä voisi olla itsekin ylpeä ja tyytyväinen ja mistä saisi muilta kiitosta.

Leipominen on rentoutumiskeino, johon viime kuukausina ei ole ollut mahdollisuutta. Olen leiponut, mutta samaan aikaan viihdyttänyt nuorimmaista ja selvittänyt riitoja. Eli rentoutuminen on ollut kaukana siitä. Leipomisella myös osoitain rakkautta perheelleni. Joten kun nyt oli mahdollisuus ainakin melkein leipoa, olisin halunnut valmistaa rakkailleni herkullisen kakun. Sellaisen, mikä oli mielessäni valmiina. Ja kun toinen täyte unohtui, koko suunnitelma romuttui. Näin itseni nollana. Ihmisenä, joka ei saa mitään konkreettista aikaiseksi. Ei ainakaan sellaista, mitä yrittää tehdä. Täydellisyydentavoittelijan on välillä hyvin vaikea olla väsynyt ja hajamielinen äiti.

Mies pelasti kakun lopulta ehdottaen järkevästi, että laitetaan unohtunut täyte jo kermalla kuorrutetun kakun päälle ja ylimääräinen kolmas kakkukerros päällimmäiseksi. Kermaakin oli vielä jäljellä, joten saatiin kuitenkin kakku valmiiksi. Ja vaikka se ei ollut sellainen, mitä aloin tehdä, hyvää se oli kuitenkin. 

Kaikesta huolimatta pääsimme herkuttelemaan isänpäiväkakulla




torstai 10. marraskuuta 2016

Talvi pääsi yllättämään (+Stonzien voittaja)

Kanerva jäi yllättäen pyryttäneen lumen alle

Talvi tuntuu yllättävän joka vuosi jonkun, mikä tuntuu hullunkuriselta, kun kerran Suomessa asutaan. Kyllähän sen tietää, että jossain vaiheessa tulee lunta ja pakkasta. Miten siihen ei muka osaisi varautua? Tuli kuitenkin todistetuksi, ettei aina pysty oikeasti varautumaan kaikkeen.

Tällä kertaa talvi ja nimenomaan pakkanen kuitenkin yllätti mökkeilijät, meidät. Ja se tosiaan yllätti, vaikka olimmekin yrittäneet varautua. Kukaan ei kuitenkaan ollut osannut varautua siihen, miten nopeasti järvi jäätyisi. Se jäätyi nimittäin lauantain ja sunnuntain välisen yön aikana, marraskuun alussa. Kuulemma hyvin epätavalliseen aikaan eli siihen eivät olleet paikallisetkaan varautuneet, joten eipä ihme, ettemme me mökkeilijätkään pystyneet. 

Mökki on saaressa, joten sinne pääsee ainoastaan veneellä. Ja kun järvi jäätyy, kulkeminen saareen muuttuu lähes mahdottomaksi. Tarpeeksi paksulla jäällä pystyisi kävelemäänkin saareen, mutta sellaista jäätä ei ainakaan vielä ole. Ja jos totta puhutaan, ajatus järvenjäällä kävelemisestä hermostuttaa itseäni suuresti. Viime talvena Ylläksellä lumikenkäilimme järvenjäällä ja vaikka tiesin, että jää kantaisi meidät kyllä, pelkäsin koko ajan ihan kauheasti. Reippaile siinä sitten lasten kanssa iloisena, kun koko ajan takaraivossa kummittelee ajatus, että mitä jos jää pettääkin alta..

Järvi jäätyi yön aikana

Viime viikonloppuna oli tarkoitus laittaa mökkiä talviteloille, kuitenkin ajatuksella, että isänpäiväviikonloppu vietettäisi siellä vielä. Kaikkia tavaroita ei ollut tarkoitus vielä tuoda kotiin, mutta niin ne suunnitelmat muuttuvat matkan varrella. Ja koska tuntuu, että aina pitää säätää kaiken kanssa; meidän auto oli kotona. Mies oli näet mökille kahden vanhimman pojan ja isänsä kanssa, itse jäin kotiin enterorokkoa sairastavan nuorimmaisen kanssa. Viikonloppu menikin itkevää lasta kantaessa sekä päivällä että yöllä. Ei tullut montaa tuntia kahden yön aikana nukuttua.

Kun siis sunnuntaiaamuna mies soitti, jaksaisinko lähteä tuomaan toista autoa tavaroiden kuljettamiseen, ei ollut aluksi itku kaukana. Ajatus mökillä käymisestä piristi kuitenkin sen verran paljon, että lähdin ilomielin käymään siellä vielä. Nuorimmaisella ei onneksi ollut enää kuumetta, joten autossa istuttaminen ei tuntunut mahdottomalta idealta. Matka menikin aivan ihmeellisen hyvin: nuorimmainen, joka valvoo ja kitisee autossa matkalla kuin matkalla, nukkui tällä kertaa koko matkan. 

Oli kyllä ihana päästä käymään mökillä vielä. Se hiljaisuus ja luonto antaa niin uskomattoman paljon voimia. Johonkin luonnon lähelle meidänkin perheen on päästävä asumaan. Lapset viihtyvät ulkona ja etenkin metsässä parhaiten ja itselläkin on luonnossa aina levollisin olo. Nyt on siis mökki laitettu talviteloille: pumput nostettu, veneet rannalla, tavarat kotona jne. Kiitos saari tästä kesästä ja syksystä, nähdään viimeistään ensi keväänä.

Mennyttä kesää muistellen, ensi kesää odottaen

Kiddexin kanssa yhteistyössä suoritetussa arvonnassa valitsemansa Stonzit voitti
nimimerkki Haiduski. Laitan voittajalle sähköpostia palkinnon lunastamisesta.

Oikein paljon onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta.

maanantai 7. marraskuuta 2016

10 merkkiä tunnistaa pienen lapsen äiti


1. Paidan olkapää kuolassa, räässä, puklussa, maidossa... Joku tahra siitä löytyy aina. Vaihtoehtoisesti olkapäällä roikkuu kulahtanut rätti, jolla saa pyyhittyä vauvan suuta ja nenää.

2. Heijaa ostoskärryjä, vaikka lapsi ei olisikaan mukana.

3. Laukusta löytyy tutti, tuttipullo, äidinmaidonkorviketta, vaippoja, kosteuspyyhkeitä ja käsidesiä.

4. Hiukset ponnarilla, letillä tai nuttaralla. Tärkeintä, että ovat kiinni, muuten lapsi vetää niistä jatkuvasti. Ja kovaa.

5. Silmälasit täynnä pieniä sormenjälkiä. Saa olla tosin iloinen, jos lasit ovat kuitenkin päässä, eikä sylissä rimpuileva pikkuinen ei ole ehtinyt napata niitä vielä pois.

6. Saa juotua kahvikupin tyhjäksi sekunneissa. Muuten ei ole toivoakaan juoda kahvia lämpimänä tai edes haaleana, ainakaan lapsen ollessa hereillä.

7. Ei käytä roikkuvia korvakoruja, sillä niistä saa pienillä sormilla loistavasti kiinni. Kaulakorujenkin käyttäminen hieman riskialtista.

8. Hyräilee tai lauleskelee pitääkseen lapsen ja ennen kaikkea itsensä rauhallisena. 

9. Tietää, mitä tarkoittaa imetyskoru, sormiruoka, Manduca ja Stonzit. 

10. Kaapista löytyy suklaalevy tai muuta herkkua, jolla tarkoitus kompensoida stressaavaa päivää ja unenpuutetta.

Kaulakoru vaihtunut imetyskoruun
 

Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa.

torstai 3. marraskuuta 2016

Monta hyvää syytä palkata äiti

Monesti tuntuu, että työnantajat katsovat hieman karsaasti työnhakijaa, joka on ollut lasten kanssa kotona. Mikä äitinä olevan naisen palkkaamisessa pelottaa? Jos työnantajat miettisivät hieman enemmän, he huomaisivat, että kotona olleelta äidiltä löytyy monia työhön vaadittavia ominaisuuksia:


"Hyvä työnantaja,

Ansioluettelossani olevan äiti-tittelin ansiosta olen oikea henkilö avoimeen työtehtävään. Kolmen lapsen äitinä minulta onnistuu multitasking loistavasti, tarvittaessa vaikka yhdellä kädelläkin: pystyn tekemään ruokaa tai leipomaan, siivoamaan, viihdyttämään vauvaa ja tarkistamaan läksyt samaan aikaan. Olen nopea oppimaan uusia asioita, sillä äidin on sisäistettävä itsekin koulussa opitut, kavereiden opettamat ja youtubesta tulvivat asiat, jotta pystyy kommunikoimaan lapsensa kanssa oikealla kielellä.

Kotiäitinä kekseliäisyyteni on parantunut entisestään, kun olen päivittäin saanut pähkäillä, mitä kulloinkin syötäisi, mistä kaivan lapsille yhtäkkiä puhtaita tai ehjiä vaatteita, mitä tekemistä taas voisi tehdä, miten saada lapsi lopettamaan kiukuttelunsa neljättä kertaa samasta asiasta ja miten ihmeessä selviän itse siitä kaaoksesta. Osaan etsiä tarvittaessa uutta tietoa ja selittää sen yksinkertaisella tavalla niin, että jokainen ymmärtää sen. Tästä olen saanut paljon harjoitusta selittäessäni nelivuotiaalleni esim. luontoon liittyviä asioita. Tietoa etsiessä opin itsekin uutta, mikä näin uteliaalle ihmiselle on aina mukava asia. Viimeksi opin, miten etanat lisääntyvät sekä miten ja missä ne talvehtivat.

Omistaudun työlleni täysin: omat ruoka- ja kahvitaukoni eivät ole viime vuosina päässeet venymään liian pitkiksi, jos taukoja olen ehtinyt pitääkään. Tarvittaessa syöminen onnistuu myös sujuvasti toisella kädellä samalla, kun hoidan jotain tärkeämpää, kuten rauhoittelen itkevää vauvaa, pelaan lautapeliä tai tarkistan läksyjä. Olen joustava ihminen, siihen äitinä oleminen on antanut valmiuksia: Äitinä teen kolmivuorotyötä ilman, että yövuoron jälkeen voisi nukkua päivällä, mutta työlleni omistautuneena olen selvinnyt siitäkin.

Tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja yritän sosiaalisena henkilönä jutella uusien ihmisten kanssa aina mahdollisuuden mukaan. Olen yleensä ensimmäinen esim. leikkipuistossa ja neuvolan odotustilassa, joka avaa suunsa. Osaan kuitenkin antaa toisille myös työrauhan, enkä mene väkisin juttelemaan. Pystyn työskentelemään kovassakin metelissä, sillä viime vuosina kotona ei juurikaan ole ollut hiljaista hetkeä. Olen oppinut ratkomaan mitä ihmeellisimmistä asioista johtuvia erimielisyyksiä (esimerkkinä viimeisen kakkupalan jakaminen saman kokoisiksi paloiksi), joten voisin olla varteenotettava vaihtoehto työpaikan työsuojelutehtäviin.

Hallitsen tietotekniikan hyvin ja tarvittaessa osaan löytää ihmeellisiäkin virheilmoituksia esim. iPadilta, kun lapsi on painellut sitä itsekseen. Kielitaitoni on ollut välillä koetuksella yrittäessäni ymmärtää, mitä puhumaan opetteleva lapseni on tarkoittanut, joten englannin ja ruotsin käyttäminen hieman ruostuneesta kielitaidostani huolimatta onnistuu varmasti. Olen myös ylläpitänyt jatkuvasti päässälaskutaitoani laskiessani toisella luokalla olevan esikoiseni jatkuvasti kysymiä laskutehtäviä.

Lopuksi pyydän huomioimaan, että vaikka joudun välillä olemaan sairaan lapseni vuoksi pois, sitä ei kannata pitää huonona asiana: kun palaan taas töihin, syyllisyys saa minut tekemään työt normaalia nopeammin ja paremmin sekä todella antamaan kaikkeni hyvittääkseni poissaoloni. 

Odotan yhteydenottoanne, sillä tulen mielelläni kertomaan lisää itsestäni."

Opettelen tarvittaessa uusia taitoja, kuten klapikoneen käytön

 Mitä muuta listalle voisi lisätä?
 


Seuraa blogia Bloggerissa ja Facebookissa