maanantai 31. lokakuuta 2016

Luonnon oma värishow: Revontulet

Viime keskiviikona oli ihan tavallinen arki-ilta. Ruoka oli syöty, keittiökin lähes siisti. Olin jaksanut jopa tehdä sämpylöitä pellille kohoamaan. Esikoinen ja nelivuotias olivat rakentaneet koko huoneensa lattian kiertävän junaradan ja nuorimmainen oli ehtinyt käydä jo iltakylvyssä. Kerrankin oli ihmeen rauhallista. Samassa miehen puhelin piippasi, kävin pihalla kurkkaamassa ja 15 minuutin kuluttua koko perhe istui ulkovaatteet päällä autossa. Mitä tapahtui?

Voisi luulla, että jotain olisi sattunut, mutta ei. Kukaan ei ollut loukkaantunut, eikä kenelläkään ollut käynyt mitään. Miehen puhelin ilmoitti, että revontuliarvot olivat tarpeeksi korkeat, jotta revontulia olisi mahdollista nähdä. Ja pihalla piipahtamiseni vahvisti, että taivaalla oli vain pilviharsoa, ei paksua pilvipeitettä. Revontulia olisi siis mahdollista nähdä. Ja se riitti, meidän perhe oli liikkeellä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lähdimme koko perhe kiireellä revontulia katsomaan. Edellinen kerta oli helmikuussa Ylläksellä, jolloin vaatetta joutui tosin pukemaan huomattavasti enemmän. Silloin piti sulloa iso vauvamaha toppavaatteisiin, nyt puin jo 7kk vanhalle vauvalle toppavaatteita. Vain mies näki Ylläksellä kunnon revontulet, muu perhe lähti sisään pakkasta karkuun, joten olin tällä kerralla toiveikas.

Tällä kertaa kannatti lähteä reilu 10km päässä olevalle hiekkatielle seisomaan, sillä näin toista  kertaa elämässäni kunnon revontulet ja ensimmäistä kertaa näin niiden liikkuvan. Ilmakin oli sopiva revontulien katselemiseen, -2'c. Varsinkin, kun marssi paikallaan varpaita lämmitellen. Kävi nimittäin niin hyvä tuuri, että nuorimmainen nukkui pitkän aikaa autossa ja sain katsella luonnon kaunista ja ihmeellisestä esitystä rauhassa. Mitä nyt vanhemmat pojat juoksivat ympyrää toisiaan tönien, huutaen ja nauraen. Meteli oli melko kova ja välillä joutui komentaa poikia pysähtymään edes hetkeksi ja katselemaan taivaalle.

Viime keskiviikon revontulet

Mies harrastaa valokuvausta ja kuvaa revontulia aina mahdollisuuksien mukaan. Välillä niitä on näkynyt näin eteläisessäkin Suomessa, vaikka harvoin vetävätkään vertoja Lapissa näkyville valoesityksille. Olemme lähteneet kyllä monta kertaa miehen mukaan revontulia katsomaan, niin Ylläksellä kuin kodin lähelläkin, mutta näkijänä on ollut yleensä vain mieheni. Itse en ole kauheasti ehtinyt niitä katsella lasten, siis kahden vanhimman, takia. He eivät jaksa kauhean kauaa tuijottaa taivaalle, vaan alkavat joko riidellä tai sitten jäävät paikalleen seisomaan ja alkavat nopeasti palella. Kodin lähellä olevalla pellolla näkyi viime talvena muutaman kerran revontulia, mutta nekin menivät aikalailla ohi, vaikka seisoinkin lähes joka kerralla ainakin jonkin aikaa niitä odottelemassa. Melkein nolottaa myöntää, etten ole aikaisemmin jaksanut itsekään oikein seistä paikallani odottamassa, josko jotain jossain vaiheessa näkyisi. Miten typerä ajattelutapani onkaan ollut, myönnetään. 

Olen kerran aikaisemmin nähnyt kunnon revontulia: maaliskuussa 2015 oli mahdollisuus ihastella voimakkaita revontulia omalla takapihallamme. Silloinkaan en jaksanut olla pihalla kauaa, mutta satuin olemaan oikealla hetkellä. Muutamia kertoja olen nähnyt myös himmeämpiä. Täytyy myöntää, etten ennen tätä kertaa ollut ihan täysin tajunnut, mikä revontulissa ja niiden kuvaamisessa miestäni niin paljon kiehtoo. Olen tietenkin nähnyt hänen ottamia kuvia ja ne ovat olleet kauniita. Vaikutus syntyi kuitenkin vasta, kun näin itse revontulien liikeen ja sykkeen. Sen, miten ne välillä himmenivät ja alkoivat sitten taas vahvistua valopilarien kasvaessa. Ja miten ne lopulta purkautuivat sykkien maalaten taivaan vihreäksi, punaiseksi ja ilmeisesti myös violetiksi.

Maaliskuussa 2015 revontulet näkyivät jopa takapihallamme, valaistulla asuinalueella


Revontulien katselussa tylsää on kuitenkin se, etteivät revontulet  näy silmillä niin värikkäinä kuin mitä ne oikeasti ovat. Se taitaa olla myös yksi syy, miksi mieheni kuvaa niitä: kamera tallentaa revontulien oikean luonnon kauniine väreineen. Hän on sanonut sen useaan kertaan, mutta tämänkin tajusin kunnolla vasta nyt. Silmillä katsottuna näytös oli upea, mutta kun katsoo otettuja kuvia, ei voi kuin hengähtää ihastuksesta. Miten voikaan olla niin kaunista.  

Ihmissilmän värinerottelukyvyn heikkous hämärässä on syy siihen, etteivät revontulet näy paljain silmin niin voimakkaan värisinä kuin mitä ne todella ovat. Ihmisellä kestää kymmeniä minuutteja saavuttaa paras hämäränäkö. Ja jos sattuu vilkaisemaan esim. taskulampuun tai ohi ajavan auton valoihin, silmän täytyy alkaa uudelleen totuttelemaan hämärään. Luulen myös, että eri ihmisillä kestää eri aika sopeutua hämärään. Tai sitten kyse on tottumuksesta. Mies esimerkiksi näki revontulien värit paljon ennen kuin itse aloin niitä erottaa. Vaaleita liikkuvia revontulia oli kiva katsella, mutta kun aloin nähdä kunnolla vihreää ja punaista, näky oli upea.

Ilmatieteenlaitoksen tilaston mukaan Keski-Lapissa, mihin Ylläskin kuuluu, näkyy revontulia keskimäärin  kolmena-neljänä yönä viikossa. Jälleen yksi loistava syy muuttaa Äkäslompoloon. Ennen muuttamista ostoslistalla on kuitenkin Sony a7S järjestelmäkamera, koska sillä saa parhaiten kuvattua videokuvaa revontulista. Ja se sopisi kyllä hyvin, voisin fiilistellä revontulia sohvalta käsin aina silloin, kun niitä ei ulkona näy.

Lumikengillä oli helppo lähteä katsomaan, jos näkyisi revontulia (Ylläs 2016)


(Kaikki kuvat ovat tällä kertaa mieheni ottamia.)

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Stonzit ja kantoreppu (sis. arvonnan)





(Yhteistyössä Kiddex Oy:n kanssa)

Sää on suosinut tänä syksynä ja sadepäiviä on ollut onneksi aika vähän. Vaikka syksy alkaakin olla nyt harmaimmillaan ja sää melko kolea, käymme usein aamupäivisin nelivuotiaan ja vauvan kanssa kävelyllä. Auto on päiväsaikaan miehellä käytössä, joten kävelemme myös kerhoon ja kauppaan ym. Sen lisäksi perheen kanssa ulkoillaan aina kun mahdollista. Vauva on aina välillä rattaissa, mutta usein kannan myös kantorepussa, missä hän on tottunut pienestä pitäen olemaan.

Vaikkei viileä sää olekaan vähentänyt ulkoilemista,  pukeutumiseen se on tietenkin vaikuttanut. Erityisen ongelmallista on ollut miettiä, mitä meidän puolivuotiaalle pitäisi laittaa päälle, kun hän on kantorepussa. Miten paljon vaatetta pitää topata, ettei pienelle tule kylmä? Ratkaisuksi osoittautui kerrospukeutuminen, villahaalari ja syyshaalari ovat pitäneet toistaiseksi vauvan lämpimänä. Jalkineongelmaa meille ei onneksi ehtinyt muodostua, kiitos Kiddex Oy:n. Sain nimittäin yritykseltä testattavaksi Stonz Bootiesit ja niiden kanssa vauvan jalat ovat pysyneet pääsääntöisesti lämpiminä kantorepussa ollessa.


Stonzeja voi käyttää suuren osan vuodesta: kerroksia lisäämällä tai poistamalla töppöset sopivat käytettäväksi sekä syksyllä, talvella että keväällä. Niiden pohja on vedenpitävä ja liukumaton ja se on lisäksi 100% kierrätettävä. Töppösten päällinen on veden ja tuulenkestävää materiaalia, 600D nylonia. Kahdella säädettävällä kiinnityksellä töppöset saa sopivan kokoisiksi.

Pehmeää materiaalia olevat töppöset on sopivan helppo pukea yleensä melkoisesti potkivan ja rimpuilevan vauvan jalkaan. Nilkan kohdalla ja yläreunassa olevien kiristysnyörien avulla töppöset saa tosiaan helposti kiristettyä sopivan kokoisiksi. Stonzit on helpoin pukea niin, että vauva istuu sylissäni, jolloin saan vedettyä töppösen tarpeeksi korkealle ja jalkapohja asettuu oikeaan kohtaan. Erityisen paljon annan plussaa siitä, että töppösten pukeminen onnistuu jopa niin, että vauva on jo kantorepun kyydissä. Vain pienellä akrobatialla töppöset onnistuu saamaan jalkaan ja vielä kiristämäänkin sopivaksi. Epäilen, ettei tämä temppu onnistuisi tavallisten kenkien kanssa.

Stonz Bootiesin värivalikoima oli Kiddexillä mukavan laaja ja tuntuikin vaikealta valita useista kivoista kuoseista meille kivoimmat. Päädyin lopulta Octopus- Navy Blue - töppösiin. Tummansiniset töppöset vihreällä mustekalankuvalla sopivat loistavasti vauvan syyshaalariin ja myöhemmin myös harmaaseen talvihaalariin. Kirkkaanvihreä mustekala ilahdutti vauvaakin suuresti ja ensimmäinen koetus töppösille olikin selviytyä vauvan testimaistelusta. Puhtaana pysyivät ja tarvittaessa olisin voinut pestä ne, sillä Stonz Bootiesien hoito-ohje on hienopesu ja ilmakuivatus. Hyvä tietää tulevaisuutta ajatellen, että töppöset voi tarvittaessa pestä.


Ensimmäisen kerran kokeilimme Stonzeja lämpimänä syyspäivänä Korkeasaaren-retkellämme. Stonz Bootieseissa on ohut fleecevuori ja epäröin hieman laittaa niitä tuona päivänä vauvan jalkaan, sillä lämpömittari näytti jopa +15˚C. Tiikerihäkin edessä vauva sai kuitenkin ensimmäistä kertaa hienot uudet töppösensä jalkaan ja tuolla kertaa pukeminen suoritettiin vauvan jo ollessa kantorepussa. Hieman kun toista kättä kurotti selän takaa, niin molemmat kiristysremmit sai sopiviksi. Ja kaikki pelkonikin osoittautuivat turhiksi: lämpimästä säästä huolimatta töppöset eivät hiostaneet tai olleet liian lämpimät. Uudet jalkineet olivat ilmeisen mukavat jalassa, sillä vauva nukahti heti, kun töppöset oli saatu jalkaan. 

Korkeasaaressa uudet töppöset jalassa
 
Vauva nukahtaa muutenkin usein ollessaan kantorepussa ja uni on monesti jatkunutkin kotona ulkovaatteet päällä, pehmeät Stonzit jalassa. Vauva on muutenkin ollut töppösistään innoissaan: Niiden retuuttaminen ja heittely on ollut hurjan hauskaa. Ja yhden mökkimatkankin ne pelastivat: ajomatkan loppusuoralla mikään ei tuntunut enää kelpaavan väsyneelle vauvalle, mutta repun kätköistä kaivetut Stonzit hiljensivät itkevän vauvan ja pääsimme ajamaan perille hieman rauhallisemmissa merkeissä. 

 
Pehmeää materiaalia olevia töppösiä on kiva rutistella

Stonzeja valitessani oikean koon valitseminen tuotti hieman päänvaivaa. Kiddexin nettisivujen mukaan S koko on 0-9kk ikäiselle ja M koko sopii 9kk ikäisestä eteenpäin. Sivuilta löytyy myös tarkempi Stonzien kokotaulukko, jonka mukaan M koko olisi jo 6kk alkaen. Mittasin vauvan jalkapohjan ja totesin, että S koko saattaisi olla liian pieni, varsinkin jos töppösissä olisi käytössä niihin erikseen saatava fleecevuori Bootie Linerz. Valitsin siis M koon töppöset, jotka ovat ilman Linerzejä tai villasukkaa kyllä aika isot. Todennäköisesti siitä johtuen vauvan varpaat pääsivät erään kävelymme aikana viileiksi, ulkona ollessa n.+8˚C.

Saimme Kiddexiltä jälkikäteen testiin myös Bootie Linerzit, joiden kanssa Stonzit muuttuivatkin hetkessä talvikenkien näköisiksi. Vuori pienensi Stonzit vauvalle sopivan kokoisiksi, vaikka pukeminen olikin hieman hankalampaa kuin ilman vuorta: haalarinlahkeen joutui asettelemaan tarkemmin varren sisään. Linerzit pääsivät testiin heti mahdollisuuden tultua ja syysloman alkamisen kunniaksi tehdyllä perhekävelyllä vauvan jalat pysyivät ihanan lämpiminä mittarin jäädessä vain muutamaan lämpöasteeseen. Pakkasillakin pärjätään siis varmasti. Ennen Linerzien saapumista pakkasaamujen ulkoilua kokeiltiin villasukkien kanssa ja nekin ajoivat kyllä asiansa siinä missä erillinen vuorikin. 


Stonzit muuttuivat hetkessä talvisaappaiksi

Bootie Linerz sopii käytettäväksi saman kokoisten Bootiesien kanssa. Kaksi kerroksinen sherpa-fleece vuori pitää jalat lämpöisinä ja ylimääräisen fleesen voi taittaa Bootiesien päälle. Vuorienkin pesuohjeena on hienopesu ja ilmakuivatus.

Stonzien kestävä ja liukumaton pohja mahdollistaa sen, että niillä voi myös kävellä. Meidän puolivuotias ei kävele ainakaan muutamaan kuukauteen vielä mihinkään, mutta istumaan oppinut poika oli riemuissaan, kun pääsi viikonloppuna istumaan mökin pihalla. Maassa olevat lehdet kiinnostivat kovasti ja mahalleenkin olisi ollut kiva päästä pyörähtämään. Jalat potkivat lehtiä ja lopuksi ihastelimme vieressä kasvavia puita vauvan seistessä. Stonzit pääsivät testiin tälläkin saralla ja hyvin toimivat, vaikkei niillä käveltykään. Ihan millä tahansa töppösillä en olisi uskaltanut vauvaa viileässä maassa seisottaakaan, mutta vedenpitävä ja liukumaton pohja sopi siihen loistavasti. 

Stonzit jalassa oli kiva katsella mökkimaisemaa

Kantorepun käyttö jatkuu ainakin toistaiseksi päivien edetessä kohti talvea. Koska kunnon pakkasia ei vielä ole tullut, talvikäyttöä ei vielä päästy testaamaan. Linerzien kanssa Stonzit tuntuvat omaan käteeni todella lämpimiltä ja testaamisen jälkeen vauvan jalat olivat normaalia lämpimämmät, joten pakkasillakin pärjätään varmasti. Talvilomamatkalle Ylläkselle Stonzit pakataan myös ehdottomasti mukaan, vaikka kantorepun käyttöä täytynee silloin harkita.  

Kursivoidulla tekstillä on faktatietoa Stonzeista ja Linerzeistä. Tiedot on lainattu Kiddex Oy:n nettisivulta sekä Stonz Bootiesien ja Bootie Linerzien mukana tulleista tuotetiedoista.

 
Sinulla on nyt mahdollisuus voittaa Octopus tai 60´s Flowers kuosilliset Stonz Bootiesit:

1. Käy valitsemassa Kiddexin verkkokaupassa, kumpi kuosi miellyttää enemmän: Octopus vai 60´s Flowers. 

2. Toisen arvan saat, kun käyt tykkäämässä Kukkahattuäidin facebook-sivusta.

3. Kerro blogin kommenttikenttään haluamasi kuosi ja koko (S, M tai L) sekä osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla. Jätä myös toimiva sähköpostiosoite. Jos kirjoitat anonyymina, keksi itsellesi nimimerkki.

Arvonta-aika on 26.10.-8.11.2016   




















maanantai 24. lokakuuta 2016

I Love Me


Viime viikonloppuna järjestettiin I Love Me-messut Helsingin Messukeskuksessa. Käyn erittäin harvoin messuilla, sillä suuri ihmismassa ja ympärillä oleva hälinä eivät ole minua varten. Olen rauhaa rakastava ihminen ja viihdyn parhaiten kotona. Nyt tarjoutui kuitenkin loistava tilaisuus messuilla vierailemiseen, sillä voitin Foodinin järjestämässä kilpailussa kaksi pääsylippua. Palkintoon kuului myös tuotekassi, jonka saisi noutaa yrityksen messuosastolta. Tarkoituksena oli lähteä messuille nuorimmaiseni ja siskoni kanssa, mutta kuten usein muutenkin, suunnitelmat muuttuivat. 

Ihmisvilinä, messuhäly ja kuuma messukeskus jäivät kakkoseksi, sillä perheen kanssa yhdessä vietetty syysloma mökillä luonnonkeskellä veti pidemmän korren. Kun kerran aiheena oli I Love Me, oli ajateltava hieman itseä ja päätettävä, kumpi paikka tekee minut onnellisemmaksi: messut vai mökki. Hieman jouduin pakottaa itseäni, että uskalsin päättää jäädä mökille, sillä siskon kanssa olisi ollut kiva mennä messuille. Esikoinen ja nelivuotias olivat riemuissaan, että jäimme mökille sunnuntaihin asti ja nähdessäni, miten onnellisia lapseni olivat metsässä juostessaan, tiesin tehneeni oikean päätöksen.

Mökkisaaren metsä on luonnontilassa, joten siellä on oikeasti keskellä luontoa. Hiljainen luonto tarjoaa meidän perheelle parhaimman paikan olla. Se onkin yksi syy, miksi Äkäslompolo on valloittanut meidät niin täysin. Hiljaisuudesta ei poikieni kanssa tietenkään pysty kauheasti nauttia, mutta aina välillä esikoinen ja nelivuotiaskin malttavat pysähtyä hetkeksi ja kuunnella hiljaisuutta ja luonnonääniä: tuulen suhinaa, lehtien havinaa, lintujen laulua ja mökillä myös aaltojen liplatusta. 


Messutungoksen sijaan kävelimme varpujen ja mättäiden seassa mökkisaaren toiseen päähän eväsretkelle. Termariin kahvi, nuorimmaiselle mukaan tuttipullo ja kertakäyttögrillillä nakkeja grillaamaan. Jälleen kerran todettiin, että ruoka maistuu ulkona paljon paremmalta. Vajaa 7kk ikäinen nuorimmainen nukahti tälläkin kertaa tyytyväisenä kantoreppuun, joten itsekin ehdin juoda kahvia rauhassa. Vaikka päivä oli kylmä ja tuuli melko pureva, maisemaa oli ihana katsella. 

Vauvallekin oli omat eväät: MAM-tuttipullossa maitoa


Kahvi lämmitti ulkona mukavasti ja Pikku Myy-muki viihdytti nuorimmaista

Myöhemmin leivoin pakastimesta löytyneistä puolukoista syksyn ensimmäisen puolukkapiirakan. Anoppi oli aiemmin kesällä ostanut Sunnuntai Kakku- ja muffinimixin ja piirakkapohjan sai tehtyä nopeasti lisäämällä jauheen sekaan 2dl vettä ja 1dl öljyä. Tein piirakan päälle vielä muruseoksen ja pienoisen taistelun jälkeen sain paistettua piirakan puu-uunissa. Tarkoituksenani oli poimia tällä mökkikerralla tyrniä pakastimeen, mutta liekö poimintatavassani jotain väärää vai missä vika, poimiminen kylmässä säässä tuntui lähinnä kidutukselta, joten marjat jäivät lintujen talviherkuksi. 

Sunnuntai Kakku- ja muffinimixillä oli helppo tehdä piirakkapohja

Tyrninmarjat jäivät tänä vuonna poimimatta

Siskon kanssa olisi ollut kiva tavata, mutta se täytyy tehdä toisen kerran. Ja jossain rauhallisemmassa paikassa myös. Messujen pääsyliput eivät kuitenkaan menneet hukkaan, sillä äitini pääsi lähtemään puolestani. Ja he ihanaiset kävivät hakemassa voittamani tuotekassin mukaan. Odottamassa on siis kassillinen yllätyksiä, kun seuraavan kerran käyn äidillä kylässä.  

Tuotekassi täynnä Foodinin herkkuja



perjantai 21. lokakuuta 2016

Näe minut, kuule minut

Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, varsinkin rakkaimpiemme kanssa. Miten paljon vaikuttaakaan mielialaan ja itsetuntoon, jos itselle tärkeimmät ihmiset eivät kiinnitä huomiota tai kuuntele, kun heille puhuu. Jo yksi yksittäinen tilanne, jossa olisi halunnut toisen jakamattoman huomion sitä saamatta voi jäädä mieleen kummittelemaan pitkiksikin ajoiksi.

Lapsilla on erityisen suuri tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, sillä he opettelevat aikuisen kautta ymmärtämään maailmaa, tiedostamaan asioita, tuntemaan itsensä ja perheensä. Lapsen on tärkeä saada edes välillä vanhempien jakamaton huomio. Pienempi lapsi tarvitsee äidin tai isän syliä, kun on paha mieli, pelottaa tai on iloinen. Sylissä on turvallista käydä tankkaamassa läheisyyttä ja jatkaa taas matkaa. Tietenkin myös isompi lapsi kömpii toisinaan syliin, sillä sylissä on hyvä olla, oli minkä ikäinen tahansa.

Puula
Lapsi opettelee ymmärtämään maailmaa aikuisen avulla

Lapsi tarvitsee myös halaamista. Pientä, sylissä kannettavaa lasta on luonteva halata samalla kun lapsi on muutenkin siinä lähellä. Mutta isompaa, kouluikäistä lasta ei tule aina halattua niin usein kuin lapsikin ehkä haluaisi. Eikä lapsi osaa välttämättä sanoa, että kaipaa läheisyyttä. Vauva kertoo tarpeistaan itkemällä, isompi lapsi ei välttämättä tee niin. Isompi lapsi saattaa viestiä riehumalla, kiukuttelemalla, kiusaamalla sisaruksiaan ym. Tavoilla, joilla saa huomiota, vaikka sitten negatiivista. Koska negatiivinenkin huomio on parempaa kuin jäädä kokonaan huomiotta. Suuttunut äiti huomaa temppuilijan, mutta saattaa liian harvoin tiedostaa lapsen todelliset tarpeet omalta kiukustumiseltaan.

Kun lapsi yrittää viestiä huonolla käytöksellään, että haluaa äidiltä huolenpitoa, syliä ja rakkautta, äiti ei välttämättä sitä näe. Järjellä ajateltuna olisi parasta ja loogisintakin ehkä ottaa kiukutteleva lapsi syliin ja antaa tämän rauhoittua siinä. Ainakin silloin, jos lapsi haluaa siinä olla. Mutta jos itse hermostuu tilanteessa, peli on syliinottamisen osalta menetetty. Vihaisena ei ole mahdollista rauhoittaa hämmentynyttä lasta lähellään. Syliinottamisen sijaan kiukutteleva ja toisia kiusaava lapsi joutuukin jäähylle, yksin tunteidensa kanssa. Vaikka asiasta puhuisikin lapsen kanssa jäähyn jälkeen, lapsi ei välttämättä osaa eikä pysty selittämään käytöstään.

Meillä yritetään puhumalla selvittää asioita, myös lasten kanssa. Jos näyttää, että lapsella on jokin hätänä tai jokin asia mietityttää ja askaruttaa, pyrimme kyselemällä selvittämään, mistä on kyse. Esikoinen on jo usean vuoden kirjoittanut paperilla, jos jokin asia vaivaa. Aikuisetkin tietävät, ettei kaikista asioista ole aina helppo puhua, joten kirjoittaminen on loistava keino purkaa ajatuksia. Ennen kuin esikoinen oppi kirjoittamaan, pyysimme häntä piirtämään ajatuksiaan ja huoliaan. Samaa voi pikkuhiljaa alkaa tehdä nelivuotiaankin kanssa. Molemmat osaavat myös välillä kertoa, jos jokin asia painaa mieltä. Puhun itse ääneen aika paljon ajatuksistani ja tunteistani ja kannustan myös poikiani puhumaan.

Puula
Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi
Vaikka yritänkin tarjota jokaiselle lapselleni päivässä edes hetken kahdenkeskistä aikaa, se ei tunnu aina onnistuvan. Nuorimmainen tarvitsee äitiä vielä kaikessa, joten suuri osa päivästä menee vauvan kanssa. Nelivuotiaan kanssa ehdin arkisin puuhata hetken kahdestaan, mutta esikoinen on jäänyt häpeäkseni viime aikoina liiankin vähälle huomiolle. Poika touhuaa usein omiaan, eikä välttämättä halua viettää äidin kanssa aikaa sillä hetkellä, kun se olisi mahdollista. Ja myöhemmin en itse aina pysty samalla hetkellä irrottautumaan askareistani tai mitä sillä hetkellä olenkaan tekemässä.

Ja kuitenkin kun mietin, ovatko ne asiat oikeasti niin tärkeitä, etten ehdi irrottautua edes muutamaksi minuutiksi? Jos lapsi pyytää "Äiti kato", enkö voisi hetkeksi keskeyttää puuhaani ja nostaa katsettani lapsen osoittamaan suuntaan? Sillä jos maltan katsoa, mitä lapseni haluaa näyttää, voin nähdä melkein mitä vain: kattoon asti kohoavan Dublo-tornin, naamiaisasuun pukeutuneet veljekset, kahteen leiriin jakautuneet taistelijat tai mitä lapset sillä kertaa ovatkaan keksineet. Ja lasteni kasvoilta hehkuva riemu on aina huomion arvoista. Miksi sitä huomiota on välillä niin vaikea antaa? 

Pyrin katsomaan ja kuuntelemaan, kun lapset tulevat touhuissaan jotain kertomaan. Liian usein kuitenkin havahdun kesken lapsen kertomuksen jostain omasta ajatuksestani ja tajuan, etten taaskaan kuunnellut, mitä lapsi kertoi. Välillä on onneksi tilanteita, joissa jaksan ja pystyn kuuntelemaan täysin keskittyneesti. Keskittyminen herpaantuu yleensä asioissa, joista lapsi on innoissaan ja itse en ole vähääkään kiinnostunut, kuten Minecraftista puhuttaessa. Pitäisi itse tsempata enemmän; katsoa lasta silmiin ja kuunnella, kun lapsi puhuu silmät sädehtien timanttihaarniskoista ja punakivestä, mitä niillä sitten tehdäänkään.

Sain tällä viikolla taas muistutuksen siitä, miten paljon lapset tarvitsevatkaan läheisyyttä: sekä esikoinen että nelivuotias sanoivat, että halaan heitä liian vähän. Sydäntäsärkevää kuulla tuollaista, sillä pyrin halaamaan molempia useita kertoja päivässä. Asiaan saattaa vaikuttaa nuorimmaisen aiheuttama mustasukkaisuus ja se, että tämä on tietenkin paljon veljiään enemmän sylissäni päivän aikana. Jatkossa meillä halataan kuitenkin paljon enemmän. Ja olen ylpeä pojistani, kun he osasivat ja uskalsivat sanoa asian minulle.


maanantai 17. lokakuuta 2016

Pyykit puhtaiksi pesutableteilla




"Helppoa puhtautta", sitä meilläkin kaivataan


Vaatehuolto vie ainakin meillä ison siivun kellosta lähes joka vuorokausi. Tai jos on ollut yksi tai kaksi kiireistä päivää välissä ja/tai äiti ei ole jaksanut pestä pyykkiä, pyykkivuoren pienenemiseen menee koko päivä. Usein tulee sanottua nelivuotiaalle, että "Äiti laittaa pyykit vaan nopeesti ja tulee sitten leikkimään."

Nopeastihan minä: Ensin pitää vain kaivaa pyykkikorista oikean väriset vaatteet pesukoneeseen. Tai nostella, jopa kaataa koko korin sisältö lattialle, koska siten on helpompi löytää kaikki samaan koneeseen menevät. Paitsi jos pyykkiä on tulossa useita koneellisia, niin parittomien sukkien pareja ei välttämättä tarvitse ensimmäisellä lajittelukerralla etsiä. Samalla kun pyykkiä lajittelee, on myös kätevä kääntää väärin päin jääneitä sukkia ja housuja ja irrottaa housujen lahkeista niissä roikkuvat sukat. Koska hei, äidillä ei taida olla tarpeeksi hommia, joten lapset reippaasti ovat jättäneet vähän lisäpuuhaa - kaikista pyynnöistä ja aneluistani huolimatta.

Helpommalla sentään pääsee, jos kaikki pyykit on tuotu pyykkikoriin. Monesti viimeiset pestävät vaatteet löytyy vasta sen jälkeen, kun kone on jo päällä. Ellei ennen pesukoneen käynnistämistä sitten huvita tehdä kävelylenkkiä kodin ympäri ja kerätä hyvässä lykyssä sylillinen vaatteita vain huomatakseen, ettei ne mahdu kuitenkaan samaan koneelliseen enää. Eipä mitään, eiköhän likapyykkiä ehdi tulla muutenkin lisää sen vajaan kahden tunnin aikana, kun ensimmäinen koneellinen pyörii. Se taito on meillä hallussa.

Pyykkien koneeseen saaminen vie kuitenkin vähemmän aikaa, kun kuivausrumpuun siirtäminen: Taas saa lajitella vaatteita, tällä kertaa kuivausrummussa kuivattaviin ja sitten niihin, mitkä eivät rumpua kestä. Tässä vaiheessa nurinpäin olevat vaatteet huomaa viimeistään ja jos ei sillä(kään) kerralla aio antaa lasten itse kääntää puhtaita vaatteita, ne on käännettävä itse. Vaatteet täytyy tietenkin vetää kosteina, ettei niitä joudu rummun jälkeen yrittää venyttää oikean kokoisiksi. Ja liian usein jostain välistä löytyy pesuun joutunut paperimytty, joka on joko sotkenut kaikki pyykit tai sitten armahtanut pyykkärin kerrankin ja jäänyt vain kosteaksi mytyksi vaatteiden joukkoon.

Samalla kun kosteita vaatteita tempoo koneesta toiseen, on viihdytettävä lattialla makoilevaa vauvaa, joka ei nykyään enää pysy alustansa päällä, vaan yrittää mennä allaskaapin alle/tökkii pesukoneen jalkaa/yrittää ylettyä edestätäytettävän pesukoneen luukkuun/tunkee itsensä patterin alle jumiin. Ja koska äiti on yleensä liian hidas, kitisee tai itkee loppuajan. Kun puhtaat pyykit on vihdoinkin kuivausrummussa, vesisäiliö on tietenkin täynnä ja nukkasihti tyhjennettävä. Oi ihana sitä ääntä, mikä rummusta alkaa kuulua, kun kaikki on tehty ja vaatteiden kuivaus alkaa.

Koska pyykinpesuun menee välillä melkoisestikin aikaa, pyykinpesuaineen on oltava sellaista, että sen saa annosteltua helposti ja nopeasti. Vuosien varrella on tullut kokeiltua monia merkkejä; toiset jättävät pyykit tunkkaisen hajuisiksi, toisissa pyykin sekaan jää pesuainetta. Olemme kokeilleet jauhetta ja nestemäistä pesuainetta ja itse olen tykästynyt nestemäiseen pesuaineeseen. Pyykinpesutabletteja ei ole koskaan tullut kokeiltua, en ole niitä edes harkinnut. Paitsi nyt, kun kaikki muuttui sillä saralla: Voitin Erisanin Kirjo nestemäisiä pyykinpesutabletteja herkälle iholle ja pitihän niitä tietenkin testata. 

Erisan Kirjo tabletit pääsivät meilläkin testaukseen

Erisan Kirjo nestemäinen pyykinpesutabletti on tarkoitettu herkälle iholle. Tabletit eivät sisällä hajusteita, väriaineita, zeoliittia tai fosfaattia. Annostelu on helppo: 3-5kg pesukoneeseen tarvitaan 1kpl tabletteja vedenkovuudesta riippumatta, 6-9kg koneeseen 2kpl tabletteja. Tabletit asetetaan pesurummun pohjalle ja pyykit niiden päälle. Tabletit on kehitetty yhteistyössä Allergia- ja Astmaliiton kanssa ja ne ovat saaneet myös joutsenmerkin.

Ensireaktioni pesuainetablettien saapuessa oli epäluulo: Voivatko pesutabletit oikeasti pestä pyykin tarpeeksi puhtaaksi? Mutta testaamisen jälkeen voin sanoa, Kyllä ne voivat. Ja tarkemmin ajateltuna, tietenkin voivat. Tabletteja käyttäessä pesuainetta on mitä luultavammin tarpeeksi, sitä ei voi mitata itse liian vähää tai paljoa. Pesuainejäämiä ei myöskään ole, toisin kuin välillä pesujauhetta käyttäessä.

Varsinkin 40´C pesun jälkeen pyykit olivat raikkaampia kuin aiemmin. Ja mikä parasta, pesukonekin oli raikkaampi. Kosteat pyykit tuoksuivat hieman neutraalilta saippualta ja mieleen tuli sairaalassa käytettävä käsisaippua. Nelivuotiaan mielestä tuoksu oli "Ihan hirveen hyvä". Pyykit myös pysyivät raikkaina, vaikkei pesukonetta ehtinyt heti pesuohjelman loppumisen jälkeen tyhjentää. Edes tunnin koneessa seisominen ei tehnyt pyykeistä tunkkaisia. Pyykit tuntuivat kuivausrummunkin jälkeen hieman erilaisilta, pehmeämmiltä?

Varastossa säilössä olleista vaatteista tabletit eivät saaneet varaston tunkkaista hajua pois. Vaatteet haisivat kosteina jopa pahemmilta kuin ennen pesua. Olisikohan tässä tapauksessa pitänyt jättää kone reilusti vajaaksi? Nämä vaatteet joutui pestä toisen kerran kuitenkin toisella pesuaineella, sillä pyykinpesutabletit tulevat vaatteiden alle, enkä alkanut tyhjentää pestyjä pyykkejä koneesta, jotta olisin saanut pesutabletit alle ja pyykit takaisin koneeseen. Kuivien vaatteiden alle tabletit oli mahdollista sujauttaa, jos ne unohti ensimmäisenä laittaa.

Yhdestä asiasta näiden pyykinpesutablettien kanssa en kuitenkaan tykännyt: tablettien annostelu (=oikean kappalemäärän nostaminen pussista pesurumpuun) vaati melkeinpä sen, että tabletit nosti pussista käsin. Tablettien pesuainetta jäi tuolloin iholle, eikä se tuntunut lähtevän kokonaan pois usean saippuapesun jälkeenkään. Käteeni jäi muutamankin kerran useiksi tunneiksi kihelmöivä tunne. Tästä syystä nestemäinen ja jauhemainen pesuaine ovat kyllä kätevämpiä: pesuaineeseen ei tarvitse koskea. Oikean tablettimäärän kaataminen pussista koneeseen ei ollut kauhean helppoa, kokeilin sitäkin. Kestakäyttöhanskalle ym. on siis käyttöä ainakin meillä, kun näitä tabletteja käyttää.  

Muuten Allergia- ja Astmaliiton kanssa kehitetyt pyykinpesutabletit ovat varmasti ihoystävällisiä tai siis niiden pesutulos. Meidänkin lapsilla on taipumus atopiaan ja varsinkin talvisin saa rasvata ihoa enemmänkin, joten näillä pestessä pesuaineen ei ainakaan pitäisi lisätä kutisevaa ihottumaa. Erisanin pyykinpesutableteista jäi kaikenkaikkiaan hyvä kuva ja voin hyvin kuvitella käyttäväni niitä tulevaisuudessakin.

torstai 13. lokakuuta 2016

Blogi ja perheen yksityisyys

Blogi ja perheen yksityisyys, missä menee raja?

Kun kirjoittaa blogia äitiydestä ja lapsiperhearjesta, tulee tietenkin kirjoittaneeksi lapsista ja perheen tapahtumista. Mutta missä menee raja, miten yksityiskohtaisesti lapsistaan ja perheestään kirjoittaa ja kertoo? Yksityiskohtaiset kuvailut ja tarinat tuovat perheenjäseniä tietenkin lukijoille tutummiksi, mutta onko se tarkoitus?

Blogini tarkoituksena ei ole kertoa yksityiskohtaisesti arjestamme. En päivitä automaattisesti viikkomme tapahtumia ja sattumuksia, vaan valitsen mielummin yksittäisiä ja omaan mieleeni jääneitä aiheita. Viime aikoina päällimmäisenä mielessä on ollut esim. vauvamme korvatulehdus ja sitä huolta on ollut huojentava purkaa kirjoittamalla. Tietenkin välillä tapahtuu asioita, joista on kiva kirjoittaa laajemminkin. Tykkään pohtia asioita ja paneudun muutenkin ennemmin johonkin yksityiskohtaan. Miksen siis kirjoittaisi yksittäisistä asioista viikko-ohjelman sijaan. Se luontuu minulta paremmin, on minun tyylini.

Hyvin harvoin julkaisen edes omia kuviani

Elämä ja arki ei aina ole helppoa, oli lapsia tai ei. Lapsiperhearki-käsite kertoo jo paljon siitä, mitä asioita päiviin suurinpiirtein sisältyy. Vauvaperhearki avaa päiviemme kulkua vielä tarkemmin ja kun kotona touhottaa sekä 6kk ikäinen vauva että neljä- ja kahdeksanvuotiaat, on meno sen mukaista. Vauva vaatii edelleen suuren osan ajastani, joten jatkuva tasapainottelu eri muuttujien kanssa on tarpeen, ettei korttitalo romahtaisi täysin.

Välillä päivät ei meinaa millään sujua sopuisasti, vaan joka asiasta syntyy riitaa. Välillä tekisi mieli purkaa omaa pahaa mieltä ja turhautumista kirjoitttamalla, mutta siinä vaiheessa alkaa se rajan miettiminen. Haluanko kertoa jonkin riitamme yksityiskohtia kaikille? Kuuluvatko riitojemme aiheet muille? Välillä saatan mainita, että olen jossain tilanteessa suuttunut ja kiukutellut lapsille. Omaa rooliani riidassa saatan myös pohtia, mutta en kirjoita riidan kulusta tai siihen johtaneista asioista. Oleellista on se, että myönnän olevani täydellisen epätäydellinen äiti. Suutun ja huudan, mutta pyydän myös anteeksi ja selvitän asian.

Välillä meillä huudetaan ja itketään enemmänkin, mutta onneksi tilanteet saa aina selvitettyä. Blogini ei ole oikea paikka kaikista kipeimpien ja henkilökohtaisimpien asioiden puimiseen. Näistä asioista minun täytyy tarvittaessa kirjoittaa muualle. Ja kun kirjoittaminen oikeasti auttaa omaan jaksamiseeni, pitäisi etsiä jokin vihko, mihin purkaa osa ajatuksista.

Pidän myös tarkkaan kiinni siitä, etten kirjoita juurikaan miehestäni. Tämä johtuu siitä, että blogi on minun, ei mieheni. En pysty kertomaan asioita mieheni näkökulmasta, enkä pidä oikeutettuna alkaa valittaa mm. asioista, joista meillä on mieheni kanssa saattanut ollut erimielisyyksiä. Tietenkin mainitsen välillä mieheni kirjoituksissani, koska yhdessä me tätä elämää elämme, lapsia hoidamme ja arkea pyöritämme. Mies osallistuu lasten- ja kodinhoitamiseen niin paljon kuin töiltään ehtii. Olisi kohtuutonta olettaa, että päivät töissä oleva henkilö pystyisi tekemään kotona yhtä paljon kuin minä, joka olen päivät kotona. Iltaisin kotityöt hoidetaan kuitenkin yhdessä.

Miten yksityiskohtaisesti haluan kertoa lapsistani?

Pyrin kirjoittamaan myös lapsiini liittyen niin, ettei aihe voi missään tilanteessa kääntyä heitä vastaan. Välillä joku lapsi saattaa esim. ärsyttää niin perusteellisesti, että helpoin tapa purkaa paineita olisi kirjoittaa koko tilanne ylös ja julkaista nettimaailmaan kaikkien luettavaksi. Jos joku toinen äiti saisi vaikka postauksesta jotain tukea oman lapsensa kanssa. Mutta onko minulla oikeutta kertoa jostain lastani koskevasta, vaikeasta asiasta? Missä menee raja, mitä omista lapsista voi ja saa kirjoittaa?

Valokuvat ovat myös yksi asia, joissa pidän tarkkaa linjaa. Postauksissani on yleensä kuvia vain tavaroista ja maisemista, koska en julkaise lapsistani tunnistettavia kuvia netissä. Henkilökohtaisella facebook-sivullanikaan en ole koskaan julkaissut lasteni kuvia, vaikka välillä olisikin kiva julkaista kuva esim. esikoisen ja nelivuotiaan kivasta leikistä tai tyytyväisestä vauvasta. Pidän kuitenkin kiinni linjasta, että lapsistani ei julkaista kuvia ennen kuin he ovat tarpeeksi vanhoja päättämään asiasta (järkevästi) itse. Välillä julkaisen kuvia, joissa näkyy lapsen selkä, mutta niistä ei meidän poikia pysty tunnistamaan. Ja niissäkin kuvissa kuvataan jotain muuta kuin itse lasta, esim. kerhoreppua tai maisemaa.

Äitiys ja äidin oma jaksaminen ovat blogini aiheita ja itselleni tärkeitä ja ajatuksia herättäviä asioita. Haluan kertoa mahdollisimman rehellisesti omia ajatuksiani ja pohdintojani sekä äitiyteen että lastenkasvattamiseen liittyen. Olen viime aikoina tietoisesti alkanut panostaa enemmän omaan jaksamiseeni - vihdoinkin - ja siihen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia tulen jatkossakin postaamaan. Samoin jatkan unelmani tavoittelemiseen eli Ylläkselle muuttamiseen liittyviä postauksia, sillä se unelma antaa uskomattoman paljon voimia. Perhe on minulle aina ensisijaisen tärkeä, mutta Äkäslompolo tulee siinä heti seuraavana.


Kysyn nyt myös teiltä lukijoilta, mistä te haluaisitte lukea blogissani? 

Voit jättää tarkan kysymyksen tai laajemman idean tulevaan postaukseen. Otan mielelläni ideoita vastaan, sillä kirjoittaminen on intohimoni ja kuitenkin välillä on vaikea keksiä, mistä kaikesta voisi kirjoittaa.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Vauvan antibiootti loppui kesken kuurin



Onko antibiootista enemmän hyötyä kuin haittaa?


Niin kuin aiemmin kerroin, meidän puolivuotiaalla todettiin korvatulehdus. Pelko korvakierteen alkamisesta kaihertaa edelleen mieltä myös siitä syystä, etten haluaisi joutua syöttämään lapselleni jatkuvasti antibioottikuureja. Olen edelleen lääkäreille vihainen niistä kuudestatoista kuurista, jotka nelivuotias on joutunut korvatulehduksiinsa syömään. Miksi pienelle lapselle pumpataan lääkekuuri toisensa jälkeen antibioottia, vaikkei niistä ole apua.

Kävin jälleen googlettamassa antibiootista tietoa ja seuraavia huomiota herättäviä kohtia löysin apteekki.fi ja terveyskirjasto.fi sivuilta: Antibiootti vaikuttaa ihmisen omaan bakteerikantaan tuhoten sitä samalla, kun yrittää tuhota infektion aiheuttamia bakteereita. Ihmisen suoliston bakteerimäärän vähentymistä voi yrittää antibioottikuurin aikana korvata maitohappobakteereilla. Antibioottihoito on yleisin ihmisen mikrobiston (säätelee immunologiaa, ravintoaineiden hyväksykäyttöä ja aineenvaihduntaa) vahingoittaja ja jo yksi kuuri muuttaa ihmisen bakteeristoa viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Jos siis jo yksi kuuri tekee tuhojaan, miten pahaa tuhoa ne 16 kuuria ovatkaan pienelle nelivuotiaalleni tehneet. Jos olisin ollut silloin täysissä voimissani (=en yliuupunut valvotuista öistä), olisin vaatinut jo aikaisemmin korvien putkittamisen. Tosin en tiedä, olisiko vaatimisesta ollut kauheasti apua: sen kerran, kun kysyin, olisiko mahdollista päästä putkitukseen, lääkäri sanoi melko tiukkaan sävyyn, että ensin pitää olla yli kolme korvatulehdusta puolen vuoden aikana. Meillä ei ollut tuo ehto täyttynyt, koska korva ei ollut parantunut, useasta lääkekuurista huolimatta. Kyse oli siis samasta korvatulehduksesta, siihen annettiin vain uudelleen ja uudelleen lääkkeet. Ihan eri asia, ilmeisesti. Joten taas lisää lääkettä vain pienelle elimistön omaa bakteerikantaa tuhoamaan.

Tämän päiväisestä googlettamisesta oli sen verran hyötyäkin, sillä opin, ettei maitohappobakteeria pitäisi ottaa samaan aikaan antibiootin kanssa. En ole tuollaista koskaan kuullutkaan, eikä edes apteekissa ole koskaan moista neuvottu. Eri aikaan, noin parin tunnin välillä, maitohappobakteeri auttaa paremmin. Ja eniten siitä olisi apua sitten, kun antibioottikuuri loppuu. Hyvä huomata, että jotain on tehnyt edes oikein, kun olen jatkanut edelleen maitohappobakteerin antamista vauvalle. Mistä päästäänkin asiaan, joka nosti koko viime viikon loppupuolen höyryä korvistani: Vauvan antibiootti loppui kesken kuurin. 

Edelleen pöyristyttää, miten se voi olla edes mahdollista?! Lääkekuurin piti kestää seitsemän päivää, jotta lääke varmasti auttaisi. Kuudennen päivän aamuna aloin ihmetellä, miksei ruiskuun tule enää yhtä helposti lääkettä kuin aikaisemmin. Toisella yrityksellä kuitenkin onnistui, sain annettua lääkkeen ja asia unohtui. Illalla ruiskuun ei kuitenkaan tullut enää mitään. Ensin luulin, että ruiskussa olisi jotain likaa ja yritin pestä sitä. Mutta ei, puhdas oli. Sen jälkeen pullonsuulta annostelukorkki pois ja pullo tarkempaan syynäykseen. Miehen kanssa yritimme kaataa jäljellä olevaa lääkettä mittakippoon, mutta vaikka pulloa piti miten kauan suuaukko alaspäin, mitään ei valunut. Pullo oli täysin tyhjä. Pulloon piti kuurin päätteeksi jäädä 2ml lääkettä, mikä ei ole paljon. Aamulla olin järkeillyt ilman sen pidempiä valuttamisia, että jäljellä oleva lääkeneste on jäänyt pullon seiniin kiinni, mutta eipä ollutkaan. Pullosta puuttui 8ml lääkettä.

Aluksi olin ihmeissäni, sitten alkoi harmittaa: saiko vauva tarpeeksi lääkettä, jotta siitä varmasti oli apua korvatulehdukseen? Kirjoitin apteekkiin sähköpostin asiasta ja kysyin, miten tapahtunut voi olla mahdollista. Seuraavana päivänä tullut vastaus selvensi tilannetta: lääkemikstuuran sekaan oli lisätty ilmeisesti liian vähän vettä. Vaikka tapahtuneesta on jo melkein viikko, olen edelleen ihmeissäni ja myös tyrmistynyt. Miten se voi olla mahdollista?

Koska vettä oli liian vähän, vauva sai kyllä kaiken tarvittavan lääkkeen, vain tuhdimmassa muodossa. Ei siis ihme, että pieni kirkui selkä kaarella vatsa kivikovana. Ja että pissa haisi niin pistävältä penisiliiniltä, että märän vaipan haistoi jo kaukaa. Ja että pissa ärsytti välillä ihon todella punaiseksi. Apteekin vastauksessa kerrottiin, ettei puuttuva vesi ole oleellisesti vaikuttanut hoidon turvallisuuteen

En löytänyt googlesta mitään tietoa asiasta, mutta onneksi lähipiiristä löytyy farmasiaa opiskellut henkilö, jolle pystyin soittaa. Hän ei tietenkään voinut varmaksi mitään luvata, mutta kertoi oman mielipiteensä asiaan. Eli vauvalla ei ole mitään hätää, eikä tuhdimman lääkkeen pitäisi olla vaikuttanut muuhun kuin juuri mahaan. Ja tietenkin siihen, että koska lääke annettiin nopeammin kuin oli tarkoitus, kuuri loppui kesken. Ilmeisesti lääke auttaa paremmin, jos sen antaa pidemmällä ajanjaksolla. Ja koska mitään ihottumaa tai muutakaan huolestuttavaa ei ilmaantunut, äitikin voisi lopettaa huolehtimisen.

Kiukkuni on laantunut jo kokonaan, mutta olo tuntuu edelleen kurjalta: miksi tällainen virhe pääsi sattumaan näin pienen lapsen kohdalla. Onneksi vauva ei kärsinyt enempää ja toivottavasti korvatulehduskin parani kaikesta huolimatta. Veden puuttumista ei nähnyt pullon läpi, joten itse en pysty jatkossakaan asiaa tarkistamaan. On vain luotettava siihen, että tällaista virhettä ei pääse enää sattumaan. Vaikka tällä hetkellä luottaminen tuntuukin vaikealta.