perjantai 30. syyskuuta 2016

6kk vauvalla on korvatulehdus

Taistelu korvatulehdusta vastaan on alkanut

- Herää useita kertoja yöllä 
- Itkee öisin ja kitisee päivälläkin paljon normaalia enemmän
- Maito ei ole maistunut, eikä soseetkaan kauhean hyvin viime päivinä 
- Yskii öisin
- Sairasti kuukausi sitten flunssan, mistä asti nuha ja yskä sahanneet edestakaisin. 

Korvatulehdushan se, meidän 6kk vauvalla. Välillä tuli kyllä itsekin sitäkin epäiltyä viime viikkojen todella rikkonaisten öiden vuoksi. Epäily kuitenkin unohtui liian usein oman väsymyksen vuoksi. 6kk neuvolassa muistin kuitenkin kysyä, voisiko lääkäri vilkaista korviin. Lääkäriaika järjestyi muutaman päivän päähän ja eilen käytiin vauvan korvia tutkimassa. Poika ei ollut kovin yhteistyöhaluinen, minkä ymmärrän hyvin: Eikai kukaan halua, että pidetään tiukasti puristaen paikalla samalla, kun joku ronkkii (kipeää) korvaa. Sen verran lääkäri ehti onneksi nähdä, että toisessa korvassa on selkeä tulehdus. Apteekin kautta siis kotiin hakemaan viikon antibioottikuuri.

Korvatulehdus on itselleni pelkoa, ahdistusta, paniikkia ja suurta huolta aiheuttava kirosana. Nelivuotiaalla alkoi korvakierre kahdeksankuisena. Tai varmaan tulehdus oli ollut jo pidempään, 8kk neuvolassa se huomattiin. 1-vuotissynttäreihin mennessä pojalla oli ollut kahdeksan antibioottikuuria. Ensimmäinen putkitus tehtiinkin muutama päivä synttäreiden jälkeen. 2-vuotiaana tulehdukset alkoivat taas. Taas meni kahdeksan antibioottikuuria ja jälleen molemmat korvat putkitettiin, tosin eri aikoihin. Vasta kitarisan poisto 2v 7kk iässä lopetti tulehdukset. Siihen mennessä poika oli kuitenkin oppinut heräämään useita kertoja yössä, koska edelleen herättiin ja välillä hyvinkin usein.

Vauvan kanssa yöt eivät onneksi vielä ainakaan menneet siihen pisteeseen, että kirkuvaa vauvaa joutuisi rauhoittelemaan sylissä useita tunteja yössä, toisin kuin nelivuotiaan kanssa. Jos nyt väsyttää vauvan kanssa heräily, en oikeasti tiedä, miten selvisin järjissäni nelivuotiaan vauva-ajan ja ne yöt. Huonoimpina öinä kannoin itkevää ja kivusta kärsivää vauvaa useita tunteja yrittäen antaa muun perheen nukkua. Ja vielä enemmän ihmetyttää, miten pystyin käydä myöhemmin töissä korvakierteen taas alettua. Kahdeksasta kymmeneen heräämistä yössä ja aamulla ylös klo 5:20, jotta lapset ehti viedä hoitoon ja itse ehti kerran tunnissa kulkevaan junaan. Ei, noita aikoja ei juurikaan ole ikävä.

Kuukausi sitten helpotettiin flunssaisen 5kk vauvan oloa

Koska korvatulehduksista on näin huonoja muistoja edellisen lapsen kanssa, pelko ja ahdistus nousivat eilen heti, kun lääkäri vahvisti epäilyni. Ajatukset alkoivat vilistää samantien: Voi ei, ei taas. En jaksa enää toista korvakierrettä. En kestä niitä öitä, enkä sitä itkua. En jaksa hoitaa jatkuvasti korvakipuista lasta, kun mikään ei auta särkyyn ja paineeseen korvassa. En jaksa alkaa taas ravata viikottain terveyskeskuksessa selittämässä tilannetta ja odottamassa, että lääkäri ehtisi katsoa lapseni korvat. En jaksa kävellä korvaansa valittavan vauvan ja ilmeisesti huvikseen kaikesta kitisevän nelivuotiaan kanssa 3 km matkaa edestakaisin terveyskeskukseen. En jaksa arvailla päivästä ja yöstä toiseen, kertooko sen kertainen itku ja kitinä jälleen uudesta korvatulehduksesta vai onko jokin muu vikana. 

Ja samalla huoli vauvasta kasvoi: Voi parkaa, äidin kultaa. En halua syöttää yhtä montaa antibioottikuuria kuin mitä nelivuotiaalle jouduttiin valitettavasti syöttää. En halua, että vauvani kärsii jatkuvasta korvakivusta, jota ei itse pysty vielä ymmärtämään. En halua viedä pientä vauvaani uudestaan ja uudestaan terveyskeskuksen käytävälle odottamaan, paikkaan, missä ihmiset yskivät ja aivastelevat ja tartuvat kaikki muutkin.

Vanhat kokemukset vaikuttavat ajatuksiini vahvasti, mutta tiedostin sen kuitenkin nopeasti. Hetken hätäiltyäni ja panikoituani tajusin, että nyt on kyse eri lapsesta. Vauvalla on ensimmäinen korvatulehdus jo puolivuotiaana, mikä tuntuu kyllä hurjalta ja todella kurjalta. Mutta en voi tietää varmaksi, alkaako tästä korvakierre. Oma panikointini ja huolestumiseni ei auta vauvaani. Poika pysyy rauhallisempana, jos minäkin pysyn. Joten nyt siis annan vauvalle lääkettä viikon ajan ja toivon koko sydämestäni, että se riittäisi. Että tämä jäisi tähän, eikä kierre alkaisi tämän lapsen kohdalla.

En halua viedä toistakin lastani putkitettavaksi, vaikka kyse onkin pienestä, mutta oikeasti auttavasta toimenpiteestä. En halua jättää lapseni vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten luo tietäen, että lapseni nukutetaan keinotekoiseen uneen. En halua odottaa ikuisuudelta tuntuvaa aikaa ja arvailla, milloin hoitaja tulee hakemaan minut lapseni luo. Ja lopulta joudun katsella itkukurkussa nukutuksesta heräävää lastani, joka näyttää siinä sairaalasängyssä niin pieneltä ressukalta. En halua.


Miten paljon teillä on sairastettu korvatulehduksia? Onko samanlaisia kokemuksia korvakierteestä vai onko korvatulehdusten määrä jäänyt vain muutamaan?





maanantai 26. syyskuuta 2016

Rentoutumiskeinoja



Uusi ihana pinkki piikkimattoni (Gymstick)

Olen huono rentoutumaan. Suorastaan onnettoman huono. Kyse on ilmeisesti lajista, joka vaatii vuosien harjoittelun. Ainakin tuntuu siltä, liiankin usein. 30 vuotta ei ole vielä riittänyt, joten harjoittelemista on edelleen jatkettava. Rentoutuminen ja stressivapaampi elämä olisi todella tärkeää järjissään pysymiseen. Ja siltikään rentoutuminen ei tule luonnostaan. Joudun tekemään kovasti töitä sen eteen päivä toisensa jälkeen. Touhukkaan vauvaperhearjen keskellä pienikin rentoutumishetki auttaisi jaksamaan ja päivän puuhia olisi jälleen helpompi jatkaa.

Viime viikkojen katkonainen yöuni on kiristänyt suuresti hermojani. Väsyneenä asiat tuntuvat aina todellisuutta kurjemmilta ja kun siihen päälle lisää vielä stressaamisen seuraavan yön nukkumisista, räjähdysvaara on syntynyt. Olo on muuttunut jälleen kireäksi kuin viulunkieli, eikä se tunnu hyvältä ollenkaan. Eikä tunnu varmasti muusta perheestäkään hyvältä, kun äiti on koko ajan kireä ja kiukkuinen.

Usein tuntuu, ettei keskellä päivää ole mitenkään mahdollista huokaista ja kerätä edes hetkeä voimia ja energiaa. Mutta juuri sillä hetkellä olisi tärkeääkin tärkeämpää raivata edes muutaman minuutin hengähdystauko ja aikaa itselle. Miten se onnistuisi? Jouduin oikein miettimään, millä tavoin pystyn parhaiten rentoutumaan edes hetkeksi. Keksin muutamia rentoutumiskeinoja, vaikkakin suuri osa niistä on sellaisia, etteivät ne onnistu lasten ollessa hereillä tai ilman, että mies on lasten kanssa. Jospa kuitenkin muistaisin päivittäin edes jotain kokeilla matkalla rennompaan elämään.

- Piikkimatto
Olen käyttänyt jo vuosia piikkimattoa aina välillä, yleensä nukkumaan mennessäni. Piikkien päällä makaaminen rentouttaa ja yleensä nukahdan siihen - minkä jälkeen selän iho on kyllä melko hellänä. Lainasin oman mattoni tutulleni ja se jäi sille tielle. Muutama viikko sitten kävin ostamassa itselleni kuitenkin uuden ja jo muutama minuutti päivällä vauvan nukkuessa on rentouttanut paljon. Ja jos en ehdi päivän aikana matolle, sen päälle voi aina mennä illalla. 

 - Lukeminen
En ole koskaan mieltänyt lukemista rentoutumiskeinoksi, mutta sitähän se on ja parhaasta päästä. Lukiessani uppoudun täydellisestä kirjan maailmaan ja välillä on melko hankala päästä sieltä pois. Jaksoin vasta kuukausi sitten lukea ensimmäisen kirjan vauvan syntymän jälkeen ja se tuntui mahtavalta. Sama tilanne on toistunut jokaisen lapseni synnyttyä: en ole koskaan uuden vauvan kanssa jaksanut, pystynyt tai osannut keskittyä kirjan lukemiseen.

- Kirjoittaminen
Käsinkirjoittaminen on kaikista rentouttavinta, mutta muukin kirjoittaminen käy. Ja minkä tahansa kirjoittaminen ajaa saman asian: päiväkirja, blogi, ruokaohje. Sitä mukaan kun näen paperin täyttyvän tekstistä, oma stressini hellittää.

- Alkoholi
Lasillinen viiniä tai lonkero auttaa kummasti stressin purkamisessa.

- Kävelylenkki
Parasta on, kun ehtii kävelylle yksin. Mutta vaunulenkkikin käy, kunhan vauva nukkuu. Itkevän vauvan kanssa käveleminen on kaukana rentouttavasta, silloin stressitaso nousee askel askeleelta. Kuulokkeet päässä musiikkia kuunnellenkin voi kävellä, vaikka se voikin näyttää ohikulkijoista oudolta.

- Kuntosali tai lenkki
Nämä ovat parhaat ja toimivimmat tavat rentoutua. Ei ole kunnon hikiliikunnan voittanutta. Valitettavasti aika tuntuu olevan niin kortilla, ettei viikoittain ole aina aikaa edes toiselle. Niinä viikkoina kyllä tuntee, ettei ole päässyt liikkumaan tarpeeksi tehokkaasti. Lihakset on tällöin kipeät vauvan kantamisesta ja asiat stressaavat normaalia enemmän.

- Luonto
Luonto on voimavarani. Luonnossa kulkeminen, hiljaisuuden kuunteleminen (onnistuu hetkittäin jopa meidän lasten kanssa, kunhan pyytää heitä olemaan hetken hiljaa ja kuuntelemaan luontoa), kasvien tunnistaminen ja lintujen tarkkailu. Perheen kanssa käydään luonnossa aina mahdollisuuksien mukaan, mutta kotona niitä mahdollisuuksia on liian vähän. Onneksi mökillä pääsee näkemään ja kokemaan luonnonihmeitä. Kuten viikonloppuna Instassa ja Facebookissa kerroin, ehdin lauantaina nauttia hetken syksyn kauneudesta vauvan nukkuessa. Sillä jaksaa taas vähän eteenpäin.

Villiviini mökillä

perjantai 23. syyskuuta 2016

Muuttokuume



Nykyinen kotini on kolmastoista paikka, missä asun. On siis tullut muutettua muutamia kertoja elämän aikana. Nykyinen koti eroaa edellisistä kuitenkin suuresti: Tämä on ensimmäinen paikka, mikä tuntuu oikeasti omalta kodilta. Kaikki kolme edellistä aikuisikäni asuntoa ovat olleet vain asuntoja. Paikkoja, missä asua. Tietenkin koteja, mutta eivät Koteja. Paikka, missä oikeasti viihtyy ja on hyvä olla. Turvallinen paikka, missä voi olla oma itsensä.

Muuttokuume on vaivannut jo pitkään, koska vaikka rakastankin kotiamme, se on alkanut käydä hieman ahtaaksi. Varsinkin nyt, kun lapsia on kolme. Vielä mahdumme suhteellisen sopuisasti tähän 80m² kotiimme, mutta kuinka kauan? Uutta kotia ei ole vielä löytynyt, eikä mikä tahansa edes  kelpaa. Itse remontoimamme koti, toimiva pohjaratkaisu ja suojaisa takapiha eivät vaihdu ihan mihin tahansa. Eikä sopivaa taloa ole etsimisestä huolimatta löytynyt.


Tätä tietä olisi ihana saada ajaa omaan kotiin. (Maisematie)

Sopivan talon löytymistä rajoittaa ehkä myös se pieni tekijä, että en itse haluaisi muuttaa mihinkään muualle kuin Äkäslompoloon Ylläkselle. Kaksi täydellisintä taloa olen viimeisen kahden vuoden aikana löytänyt juuri sieltä. Toisen talon kuvauksessa kerrottiin, että keittiön ikkunasta avautuu tunturimaisema. Oikeasti, mikään ei olisi ihanampaa ja mahtavampaa kuin katsella oman kodin ikkunasta tuntureita. Äkäslompolo on nimittäin oman kotimme lisäksi lähes ainoa paikka, missä oikeasti viihdyn ja missä on hyvä olla. Turvallinen paikka, missä voin olla oma itseni. Koti. 

Enkä ole ainoa, koko perheemme olisi täysin valmis muuttamaan sinne. Viimeksi eilen nelivuotias mietti, miten saisimme siirrettyä nykyisen kotimme mukana. Pakettiauto oli ensimmäinen vaihtoehto, mutta rekkaan poika lopulta päätyi. Sopiva paikkakin oli jo mietitty valmiiksi: Jounin Kaupan parkkipaikalle mahtuisi hyvin. Esikoinen mietti asiaa hieman realistisemmin: Äiti hei, jos meidän (keskimmäinen rivitalo)asunto siirrettäisi pois, me vietäisi naapureilta seinät mukana. Niinpä, ei taida olla mahdollista siirtää jo valmiiksi ihanaa, joskin huonetta tai kahta liian pientä, kotia mukana Lappiin. Sieltä pitäisi siis löytää uusi koti. 

Huomaisikohan kauppias, jos siirtäisimme kotimme kaupan parkkipaikalle

Mutta... Ja iso mutta onkin: siellä pitäisi varmaan elääkin jollain. Muullakin kuin sienillä, marjoilla ja ehkä satunnaisella kalasaaliilla. Eli jonkinlaista työtä olisi saatava. Tai sitten keksittävä tarpeeksi hyvä liikeidea ja lähteä yrittäjäksi. Vielä ei ole rohkeus riittänyt lähteä toteuttamaan unelmaa ja muuttaa Äkäslompoloon vain sillä takeella, että työ kestäisi talvikauden ajan. Varmaan jotain aina löytyisi, mutta kyse olisi suuresta elämänmuutoksesta isolla E:llä. Ja se pelottaa, tietenkin. Jossain vaiheessa on kuitenkin uskallettava, jos Ylläkselle oikeasti halutaan asumaan.

Tunteilla ajateltuna pitäisi lähteä heti kuin taloudellinen tilanne mitenkään antaa myöten. Elämä ei ole pitkä ja sitä eletään vain tämän kerran, mieluimmin sitä eläisi siellä, missä oikeasti haluaa. Paikassa, missä koko perheen on hyvä olla. Järki ei tilannetta kuitenkaan käsittele ihan tuolla tavalla. Ja mitä enemmän tilannetta järjellä ajattelee, sitä kaukaisemmalta haaveelta Äkäslompoloon muuttaminen tuntuu. Uskaltaisiko sitä lähteä, jos ei olisi lapsia? Välillä tulee mietittyä asiaa näinkin, mikä tietenkin on melkoisen turhaa jossittelua, mutta toisaalta ihmisluonteeseen kuulunee pohtia asioita mitä jos-näkökulmasta.

Olisiko Äkäslompoloon tullut koskaan kuitenkaan mentyä ilman lapsia? Ensimmäinen matkamme sinne oli nimittäin monen sattuman summa: Kesällä 2012 oli tarkoitus mennä Saariselälle lomalle, mutta lasten sairastuttua vesirokkoon matka siirtyi. Jostain syystä päädyttiinkin lähtemään Ylläkselle. Ja hyvä että lähdettiin, koska se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Rakastan Äkäslompoloa, rakastan siellä vallitsevaa rauhaa ja luontoa. Rakastan karua tunturimaisemaa, rakastan hiljaisuutta. Rakastan Äkäslompoloa kesällä ja talvella. Koskaan ennen en ole mihinkään paikkaan kiintynyt näin syvästi ja se tekee sieltä lähtemisen kerta toisensa jälkeen vaikeammaksi. Nykyään Ylläksen loman suunnitteleminenkin on itselleni haastavaa, koska tiedän, että viikon loman jälkeen joudun jälleen hyvästelemään sielunkotini.

Lapset riemuitsevat aina poroja nähdessään, samoin minä.

Kiireistä arkea on helpompi jaksaa, kun on jotain, mistä haaveilla. Olen kuitenkin päättänyt, että tämä haave tulee joku päivä toteutumaan: Joku päivä meidän perhe pakkaa tavaransa ja muuttaa Äkäslompoloon!

   

maanantai 19. syyskuuta 2016

Saako äiti olla väsynyt?



Kahvia ja suklaata - jollainhan sitä on pysyttävä hereillä

Onko äidillä oikeutta näyttää väsymystään vai pitääkö tsempata siitä huolimatta, että pelkää sekoavansa hetkenä minä hyvänsä? Onko oikeutettua olla väsynyt, vaikka saa olla päivät kotona lasten kanssa? Ja jos äiti on väsynyt, mistä se johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä? Vai voiko tehdä mitään?

Törmäsin erääseen väitöskirjaan, jossa muodostettiin erilaisia äitikategorioita muutaman lehden perustella (lehtinä oli ainakin Kaksplus ja Meidän perhe). Väitöskirjan mukaan väsynyt äiti on erilainen äiti. Samaan kategoriaan kuului myös ärtynyt äiti, jonka ärtymys johtui yleensä väsymyksestä. Siis mitä!? Väsynyt äiti on erilainen eli väsymys ei ole normaalia? Saako suuri osa äideistä nukkua yönsä putkeen, jolloin eivät välttämättä ole niin väsyneitä? Ja jos niin on, täällä on yksi todella katellinen äiti. Sillä meillä ei öitä nukuta putkeen. Ei nukkunut edellinen vauva, eikä nuku nykyinenkään. Luulisi, että väsymykseen ja yöllä heräilyyn olisi jo tottunut, mutta ei siihen oikeasti totu. Elimistö ei kestä jatkuvaa väsymystä. Kun kroppa on tarpeeksi väsynyt, mielikin alkaa väsyä ja alakuloisena kaikki muukin elämässä alkaa verottaa voimia normaalia enemmän.

Olenko siis erilainen äiti, koska olen väsynyt? Olen tai en, väsynyt olen kuitenkin. Ja se johtuu paljolti siitä, että herään joka yö muutaman tunnin välein joko antamaan pudonneen tutin tai syöttämään. Ja muutaman tunnin unipätkät ovat tällä hetkellä melkein luksusta, pahimmillaan herätyksiä kun on ollut sen reilu 20 kertaa yössä. Onneksi välillä on sentään ollut vähän parempiakin öitä. Nyt on vaan monta viikkoa ollut vain näitä huonoja öitä ja ne ovat verottaneet jaksamista oikein urakalla. Koska joutuupa öisin nousta miten monta kertaa tahansa, päivisin on jaksettava vähintään hoitaa vauvaa, seurustella Nelivuotiaan kanssa, tehdä/lämmittää ruokaa, auttaa Esikoista läksyissä ja pysyä hereillä.

Hyvinä päivinä tämä kaikki onnistuu kyllä ja jaksan myös leikkiä tai pelata lautapelejä, käydä leikkipuistossa, tehdä seuraaviksikin päiviksi ruokaa, siivota, pestä pyykkiä jne. Huonoinakin päivinä nuo perusasiat tulee kyllä hoidettua, mutta ärtyneenä muille tiuskien ja kiukutellen. Kyllä, minä tiuskin ja kiukuttelen ärtyneenä. Kiukuttelen väsymystäni. Ja turhautumistani. Ja avuttomuuttani. Miten vauvan saa nukkumaan öisin ilman jatkuvia heräämisiä? Miksen onnistu siinä? Ja miksen onnistu hoitamaan lapsia ja kotia väsyneenäkin ilman, että olen kiukkuinen? Ja samalla tiedän, että kiukku pitäisi purkaa jossain ihan muualla. Mutta missä ja mihin? Mies ehdotti nyrkkeilysäkkiä kuntosalilla, pitäisi varmaan sitäkin kokeilla. Onneksi myös kirjoittaminen on loistava kiukunpurkamiskeino ja nimenomaan käsin kirjoittaiminen. Sekään ei vain aina onnistu, ainakaan päivinä, jolloin vauva haluaa olla koko ajan sylissä ja vanhemmat lapset tarvitsevat koko ajan jotain.

Puolivuotiaalle voi kuulemma aloittaa unikoulun. Siitä ei vain taida olla meidän vauvan kanssa apua. Kunhan Pätkä saa tutin suuhunsa, uni tulee taas. Ellei sitten ole nälkä, mihin ei mikään tassuttelu auta. Jos vauva hotkaisee pullon hetkessä tyhjäksi, on yöllinen maitoannos annettava. Jaksoipa äiti herätä tai ei. Iltapuuroa alettiinkin viikonloppuna jo maistelemaan, jospa silläkin saisi pidempiä unijaksoja öihin.

Usein melkein raivostuttaa kuunnella tai lukea, miten niin monien vauvat nukkuvat yöt heräämättä. Ja jos äiti saa itse nukkua koko yön heräämättä, olisi kiva, ettei sitten hehkuttaisi asiasta niille, jotka joutuvat heräilemään pitkin öitä. Vähän huomaavaisuutta, kiitos. Periaatteessa olen näiden äitien puolesta iloinen, heillähän on asiat ihan mahtavasti. Jatkuva yöllinen kidutus syö kuitenkin omia käytöstapojakin ja mahdollisuus siihen, että tiuskaisen vastauksen kenelle tahansa kasvaa päivä päivältä - tai yö yöltä. En siis haluaisi kuulla, miten hyvin muilla nukutaan, koska pelkään tiuskaisevani jotain ilkeää takaisin. Tai sitten purskahtavani itkuun.

Vaikka väsymys kasvaa tällä hetkellä joka yön jälkeen entisestään, olen silti iloinen monista asioista: Jaksan kaikesta huolimatta nousta aamulla sängystä. Jaksan huolehtia lapsista ja itsestänikin. Jaksan pitää kodin ainakin perussiistinä. Jaksan tehdä ruokaa tai ainakin lämmittää valmisruokaa. Jaksan haaveilla itselleni tärkeistä asioista. Jaksan nauttia lasteni kasvamisesta ja jaksan iloita, miten vauva oppii uusia asioita lähes päivittäin. Jaksan halata ja suukottaa lapsiani, jaksan kertoa rakastavani. Ja jaksan kertoa väsymyksestäni ja turhautumisestani miehelleni, mistä oikeasti on myös apua. Koska siinä vaiheessa, kun en noita jaksa enää tehdä, tiedän olevani liian väsynyt.  

Oma haavemaisema Ylläksellä

Pelkästään yöheräämiset eivät tämän äidin väsymystä valitettavasti selitä. Sikäli valitettavaa, että vaikka saisi nukkua yöt heräämättä, väsymys jatkuisi silti. Mutta siinä vaiheessa kyse on pelkästään henkisestä väsymyksestä ja toisaalta se on erilaista väsymystä, ei sitä järjen vievää pakkoheräämistä. Vielä kun oppisi olemaan rennompi mutsi, ei enää kaikesta nalkuttava kukkahattuäiti, niin henkinenkin väsymys alkaisi varmasti lieventyä. Lapset kasvaa niin kauhealla vauhdilla, että kohta on myöhäistä olla enää rento mutsi. Olisinkohan sitten edes rento mummo?



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Vauvan kanssa ulkoilu



Ulkona ehtii huomata vuodenaikojen vaihtelun


Ulkoilu vauvan kanssa ole aina mitään ruusuilla tanssimista, ei ainakaan meillä. Ei ole nykyisen 5,5kk ikäisen Pätkän kanssa, eikä ollut myöskään Nelivuotiaan ollessa vauva. Esikoisen vauva-ajasta on niin pitkä aika, että sinne asti ei muisti enää jaksa kelata. Veikkauksena on, että silloin oltiin enemmän sisällä kuin seuraavien lasten vauva-aikana. Ja syynä tähän on pitkälti se, että Esikoisen ensimmäinen elinvuosi asuttiin kerrostalossa ilman hissiä. Vaunut piti ängetä joka kerta häkkivarastoon ja sen jälkeen kantaa tavarat ja poika kotiin. Kuumassa rapussa talvivaatteet päällä tavaroiden ja vauvan kantaminen ei ollut mitään herkkua joten tuskin ulos oli aina mikään kauhea kiire.

Nelivuotiaan vauva-ajasta elävimpänä muistikuvana ulkoiluun liittyen on kauhea huuto ja kirkuminen koko kauppamatkan, tai ainakin kotimatkan. N. 2,5km matka tuntui loputtomalta, varsinkin jos Esikoinen oli mukana ja olisi pitänyt pystyä seurustella hänen kanssaan. Toisin kuin nykyään,  vaunuissa oli tuolloin sentään seisomalauta, joten Esikoinen pystyi höpöttää rauhassa samalla, kun yritin hikipäässä puuskuttaen kiirehtiä kotiin rauhoittamaan kirkuvaa vauvaa. Muistaakseni liikkuminen helpotti, kun pojan sai nostettua istuma-asentoon. Tosin siinä vaiheessa oltiin niin pitkällä syksyssä, että iltaisin kävelylenkkien aikana tuli pimeää ja sitä poika pelkäsi paljon, joten taas itkettiin. Kaipa se meni kuitenkin melko pian ohi, koska ulkoilua ei siihen lopetettu.


Vaunut vai rattaat

Pätkän kanssa ollaan myös ulkoiltu siitä asti, kun vauvan kanssa sai kevällä lähteä ulos. Poika taisi olla vajaan kahden viikon ikäinen, kun lähdettiin ensimmäistä kertaa ulos, sen verran lämmin alkukevät tänä(kin) vuonna oli. Alkuun Pätkän kanssa oli helppo käydä ulkona, poika nukkui tyytyväisenä vaunuissaan. Ei häirinnyt puistossa leikkivät lapset, eikä vieressä pärisevä ruohonleikkuri. Muutaman ensimmäisen kuukauden ajan vaunujen lähdettyä liikkeelle Pätkä nukahti lähes aina. Välillä oli tietenkin päiviä, kun ei nukuttanut ja silloin kyllä vieressäolijat kuulivat sen.

Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttui. Voi johtua ymmärryksen lisääntymisestä; ympäristöä ja kaikkea mahdollista olisi kiva tarkkailla ja nähdä, eikä se tietenkään vaunuissa makaamalla onnistu. Oli syy mikä tahansa, aikalailla 4kk iästä lähtien Pätkä ei halunnut enää olla vaunuissa. Joskus hyvänä päivänä poika saattoi nukahtaa aamupäiväunille vaunuihin, mutta ne unet jäivät lyhyiksi ja loppumatka oli taas sitä liiankin tutuksi tullutta huutoa. Tai huuto on lievä sana sille äänelle, kirkuminen kuvaa Pätkän päästämää ääntä paremmin.

Samalla kun Pätkä huusi vaunuissa pää punaisena, olisi äidin pitänyt pystyä kuuntelemaan Nelivuotiaan iloista rupattelua ties mistä linnuista, ötököistä tai sohvanväristä. Liiankin monta kertaa tuli tiuskaistua Nelivuotiaalle, joka ei todellakaan ollut syypää pikkuveljensä huutamiseen. Aina ei myöskään ole ratkaisu ottaa itkevää vauvaa syliin, kun vaunut pitäisi kuitenkin saada työnnettyä kotiin. Onneksi Nelivuotias jaksoi sen homman aina välillä tehdä. 

Rattailla ulkoilu sujuu helpommin

Yhtenä päivänä kyllästyin tilanteeseen lopullisesti: Se oli loppu nyt, ei enää vaunukoppaa meidän vauvalle! Jos toinen ei viihdy vaunuissa, niin mikä pakko siellä on olla? Koppa pois ja rattaiden kankaat tilalle. Meidän rattaat, Britax B-motion 4, toimii siis joko rattaina tai sitten vaunuina. Pienellä ohjeiden tavaamisella, muutamalla ärräpäällä ja samalla Pätkää viihdyttäen rattaat sai kuin saikin kasattua ja ihan oikein. Heti ensimmäinen kokeilu vakuutti: Pätkä ihmetteli uutta menopeliä silmät suurina, mutta ei itkenyt. Se sama vauva, joka oli edellisenä päivänä alkanut kirkua heti kuin vain laittoikin vaunukoppaan makaamaan.

Nyt ollaan muutamana aamupäivänä päästy Pätkän ja Nelivuotiaan kanssa käymään keskustan ruokakaupassa niin, että Pätkä on jopa nukkunut suuren osan matkasta. Välillä rattaista kuuluu kitinää ja tuttia pitää antaa tai muuten vain kurkkia kukkuu-pöh viihdytykseksi. Mutta tilanne on kuitenkin aivan eri kuin kuukausi sitten. Kahtena päivänä Nelivuotiaan kerhon aikana on onnistunut jopa reilun tunnin reipas vaunulenkki Pätkän nukkuessa. On muuten ollut todella tervetullutta päästä kävelemään reippaasti keskellä päivää. Nelivuotiaan ollessa mukana se ei onnistu, ellei pojalla ole pyörää mukana.

Äidille rattaisiin siirtyminen on tainnut olla vaikeampaa kuin vauvalle: Tuntuu, ettei viidenkuukauden ikäistä pitäisi laittaa vielä rattaisiin, vaikka selkänoja meneekin täysin makuulle ja vauvan saa helposti kiinni turvavyöllä. Viisipistevöistä käytössä on ollut toistaiseksi vain vyötärön ympärille tuleva vyö, olan yli tulevia voidaan tarvittaessa kokeilla myöhemmin. Liian tiukkaan en poikaa halua sitoa kiinni. Toistaiseksi on ulkohaalarin lisäksi riittänyt päälle peitto, mutta eiköhän ilmat ala pian viilentyä. Siinä vaiheessa vaunuihin tulevaan makuupussiin on toivottavasti ollut aikaa (lue: tämä äiti on vihdoinkin saanut kaivettua kaapista sakset ja ompelukoneen) tehdä aukot turvavöille.


Kantoreppu käytössä

Vaikka ensin olikin pitkä sepustus vaunujen/rattaiden kanssa ulkoilusta, monestihan Pätkä on kuitenkin ulkoilun ajan kantorepussa. Aamupäiväulkoilut ollaan pääsääntöisesti hoidettu rattailla, koska silloin on uniaika ja varsinkin nyt rattaisiin siirtämisen jälkeen uni on myös maistunut tarpeeksi hyvin. Muulloin päivällä ulkoillessa käytössä on kantoreppu. Kantoreppu on ollut kätevä, vaikka nykyään Pätkä ei siinäkään viihdy ihan niin pitkiä aikoja kuin ennen. 

Pikkolo kantoreppu

Ilmojen viiletessä pitää miettiä hyvin tarkkaan myös sitä, mitä Pätkälle laittaa kantoreppuun päälle. Nyt on muutamina viileämpinä päivinä pärjännyt hyvin vielä villasukilla, mutta pian täytyy siihen päälle joku kerros vielä keksiä. Jonkinlaiset töppöset pitää kohta varmaan kaivaa jostain kätköistä.

Kantorepusta en ole luopumassa, sillä sen kanssa pääsee niin neuvolaan kuin kauppaankin ja tietenkin myös kunnolla ulkoilemaan metsään. Kantorepun lisäksi meillä on BabyBjörnin Active rintareppu, missä kannan Pätkää mökillä. Siellä kun rattaita on ihan turha nykyään ottaa edes esiin, poika ei viihdy ollenkaan kantojen päältä ajettaessa. Rintarepussa Pätkä nukahtaa onneksi nopeasti ja nukkuu tyytyväisenä.

Toiveena on tietenkin pian taas päästä hyödyntämään kantoreppua myös Ylläksellä. Seuraava matka taidetaan tehdä kuitenkin talvella, joten silloin pitää miettiä tarkkaan, voiko vauvaa pitää kantorepussa. Vai keksitäänkö jokin toinen tapa liikkua. Koska ulkoilusta meidän perhe ei luovu.