keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kiinteiden aloittaminen

Ensimmäisiä maisteluannoksia

Kiinteiden maistelu aloitetaan yksilöllisesti: meillä aloitettiin muutama päivä ennen kuin neljä kuukautta tuli täyteen. Koska en imetä, en ole kenenkään lapseni kohdalla yrittänyt venyttää kiinteiden aloittamista. Itseasiassa esikoiselle ja nelivuotiaalle aloin antaa kiinteitä jo nuorempana kuin nyt nuorimmaiselle. Nelivuotias ei ollut vielä kolmekuukauttakaan, kun maistoi ensimmäisen kerran perunaa. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, miksi ihmeessä jo noin nuorelle perunaa tuli annettua. Olisiko johtunut lyhyistä syömisväleistä ja siitä, että poika tuntui olevan koko ajan nälissään. Ensimmäinen makukerta oli liian aikaisin ja uudelleen kokeiltiin vasta myöhemmin. Nelikuisena poika veteli kuitenkin jo useita makuja.

Muistin, että esikoinen olisi ollut ainakin melkein nelikuinen ennen kuin tarjottiin ensimmäisen kerran perunaa, mutta eilen siivotessa löytynyt muistivihko paljasti muistikuvani olevan väärä tässäkin asiassa. Esikoinen oli reilun viikon yli kolmekuinen, kun maisteli perunaa. Tosin sen jälkeen hänenkin kohdallaan oli muutaman viikon tauko ennen uutta yritystä.

Syy siihen, miksen antanut aikaisemmin ensimmäistä makusteluannosta vauvalle on puhtaasti oma väsymykseni. Mietin asiaa aina välillä kesän mittaan ja heinäkuussa, kun neljän kuukauden ikä alkoi lähestyä, tarkoituksena oli useaan kertaan paneutua tarkemmin soseisiin ja ylipäänsä kiinteän ruoan aloittamiseen. Onneksi vauvan 3kk neuvolassa käteeni lätkäistiin ohjelappu kiinteiden aloittamisesta. Muuten olisi voinut asia siirtyä, kun en millään jaksanut alkaa etsiä netistä tietoa / virkistää muistiani asiasta.

Muistin kyllä, että maistelu aloitetaan kasviksista, hedelmistä ja marjoista. Tietenkin muistin. Järjellä ajateltuna ihan loogista. Ongelmana olikin enemmän se, että haluan tehdä soseet itse, ainakin kasvissoseet. Hedelmäsoseiden tekeminen on tuntunut aina sen verran työläältä, että ne ostan hyvällä omallatunnolla kaupasta. Ja hedelmäsoseissakin hankaluutena on lähinnä se, etten meinaa keksiä, mistä hedelmistä sosetta tekisin. Omena-, päärynä- ja luumusosetta kokeilin nelivuotiaan ollessa vauva. Kaikki jäivät todella löysäksi, joten menivät helpommin sitten puurojen kanssa tai seassa. 

Kesäkuun vikana viikonloppuna mies lähti esikoisen ja nelivuotiaan kanssa mökille ja jäin vauvan kanssa kahdestaan kotiin. Tarkoituksena oli saada itse levättyä mahdollisimman paljon, koska noihin aikoihin vauva heräsi huonoimpina öinä sen 20 kertaa. Ja lepäsinhän minä, tavallaan. Ehkä. Kun ei tarvinnut huolehtia kahdesta vanhemmasta lapsesta, vauvan hoidosta jäävänä aikana ehti tehdä vaikka mitä: poimia mustikoita ja vadelmia, siivota, järjestellä kaappeja ja tehdä vauvalle soseita valmiiksi pakastimeen. Koska tietenkin sain tuona viikonloppuna lauantaina aamuyöstä n. klo 3 ahaa-elämyksen: Nythän olisi aikaa väsätä niitä soseita odottamaan, että vauvalle voisi alkaa maistatuttamaan. Tuohon aikaan yöstä onkin ihan luonnollista kirjoittaa ostoslistaa, en varmasti ole ainoa.

Kaupasta raahasin perunaa, porkkanaa ja bataattia. Ja uusia jääpalamuotteja. Olisin ostanut myös kukkakaalia ja parsakaalia, mutta olivat tuoreina sen verran hintavia, että totesin käyttäväni pakasteita. Eikä niitä viitsinyt lämpimänä kesäpäivänä kantaa kävellen kotiin. Eipähän tullut mieleen, ettei kaikkia makuja tarvitse tai edes kannata tehdä samalla kerralla. 


Viikonlopun saldo oli kahdeksan jääpalamuotillista sosetta. Jääpalamuoteissa pakastin jo nelivuotiaan ollessa vauva ja ne osoittautuivat käteviksi: jäätyneet sosepalat voi siirtää pakastuspussiin ja sulattaa vain sen verran kun haluaa. Tai kun on ensin sulattanut liian vähän ja vauva itkee edelleen nälissään, uusia palojakin on melko nopea sulattaa.

Vauva syö soseet tyytyväisenä sitterissään. Kunhan oppii istumaan, pääsee siirtymään syöttötuolissa pöydän ääreen muiden kanssa syömään. Aamupäivisin nimittäin olisi mahtavaa, jos voisin istua itsekin pöydässä nelivuotiaan syödessä. Tällä hetkellä istun joko lattialla vauvaa syöttämässä tai sitten sohvalla maitoa antamassa. Ruokalapun pukeminen on vauvalle merkki, että kohta saa herkkua. Soseet nimittäin maistuvat yleensä todella hyvin. Vauva odottaa suu auki, että lusikka tulisi. Ja jos äiti on liian hidas - niin kuin usein tuntuu oleva - aloittamaan syöttämistä, vauva kyllä ilmoittaa sen hyvin kovaäänisesti. 

Itsetehtyjen soseiden lisäksi myös kaupan purkkisoseet ovat käytössä ja maistuvat vauvalle. Ainakin melkein yhtä hyvin kuin omatekoiset. Onneksi maistuvat, koska olemme kuitenkin usein viikonloput mökillä ja valmiit soseet ovat aina helpompia reissussa. Sydäntä lämmittää, kun mökillä vietetyn viikonlopun jälkeen annan taas itsetehtyä sosetta ja vauva kiljahtaa riemusta sitä syödessään. Aina tulee vähän hykerreltyä tyytyväisenä; en ainakaan ole nähnyt turhaa vaivaa. Koska kyllä soseiden tekemisessä aika kova työ on. Kasvikset pitää kuoria, paloitella, keittää, soseuttaa ja saada vielä suht siististi muotteihin. Ja samalla hoitaa vauvaa ja keksiä tekemistä nelivuotiaalle jne. normaalit arkityöt.

Seuraavaksi pitäisi laajentaa makumaailmaa myös lihoihin ja viljoihin. Kaapissa odottaa jo spagettia ja kanaa sekä riisipuurojauhetta. Tarkoituksena on tehdä myös lihasoseita itse, mutta jälleen aloittaminen tuntuu todella vaikealta ja raskaalta. Alkaa vain väsyttää jo pelkkä ajattelu, joten onneksi valmiita soseita saa haettua kaupasta. Lihasoseita olisi voinut alkaa maistella tällä viikolla, mutta maanantaina vauvalle iski kova nuha ja nousi kuume, joten uusia makuja maistellaan vähän myöhemmin. Olin varautunut siihen, että maanantaina neuvolassa annetut rokotukset saattaisivat nostaa lämpöä, mutta flunssa ehti ensin. Kahden valvotun yön jälkeen lihasoseiden tarjoaminen ei ole ollut ensimmäisenä  mielessä.  Onneksi ruoka on maistunut kuitenkin sairaalle ja olo taitaa muutenkin alkaa helpottaa. 


Neuvolassa terkkari kysyi, aionko tarjota ensin lihaa vai puuroa. Hieman hämmennyin; luulin, että molempia voisi alkaa antaa. Ja voikin, vilja voi vaan ärsyttää enemmän vauvan jo valmiiksi ihottumaisia poskia. Näin ohjeistettiin. Saa nähdä, mistä aloitetaan. Odotan eniten sitä, että voin alkaa tarjota kahden soseannoksen lisäksi vielä iltapuuron, jospa vauva jaksaisi sitten nukkua yön heräämättä. Kuukausi vielä, niin sitäkin voi kokeilla.

Minkä ikäisenä teillä on aloitettu kiinteiden antaminen? Miten vauva suhtautui soseisiin?

maanantai 29. elokuuta 2016

Jos en olisikaan äiti


Välillä tekisi mieli vain lähteä pois

Viime viikko oli jostain syystä todella kaaottinen ja stressaava. Isommat lapset kiukutteli milloin mistäkin, vauva itki ja kitisi ja minä raivosin. Huutoa, itkua, tappelua ja sovintoa. Huomasin useammankin kerran toivovani, etten olisi äiti. Että voisin lähteä ja jättää sen kaiken kurjan kaaoksen taakseni.

Tilanteiden lauettua en ollut lähdössä enää mihinkään, vaan halasin lapsiani samalla, kun selvitimme asiat juttelemalla. Riidat saa onneksi aina selvitettyä ja elämä jatkuu kaaoksesta huolimatta. Jäin kuitenkin miettimään: Mitä jos en olisikaan äiti? Minkälaista elämäni olisi?

Jos ei tarvitsisi käyttää kaikkea energiaansa ja kaikkia voimia lasten hoitamiseen ja kotitöiden tekemiseen. Ei tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kinastelua ja kantelua siitä, mitä toinen taas keksi tehdä. Ei olisi loppumatonta pyykkivuorta odottamassa sitä, että ehtisi ja jaksaisi pestä pyykit ihan vain sen takia, että lapset voivat taas käyttää kolme vaatekertaa päivän aikana ja kiukutella, kun lempparipaitaa ei ole pesty.

Voisi juoda aamulla kahvin rauhassa, syödä aamupalan ilman jatkuvaa keskeytystä. Saisi syötyä ruoan aina lämpimänä, ei haaleana tai mikrossa useita kertoja uudelleen lämmitettynä. Ei tarvitsisi kuunnella kymmeniä kertoja päivässä lauseita, jotka alkavat aina sanalla äiti. Äiti-sana olisi vieras ja kaunis, ei stressiä ja ahdistustakin aiheuttava sana.

Jos en olisi äiti, työskentelisin todennäköisesti erilaisessa työssä kuin mistä olen nyt äitiysvapaalla. Taloushallinto vaihtui vuosia sitten markkinointiin ja asiakaspalveluun esikoisen ilmoitettua tulostaan, sillä jälkimmäisen kursseja pystyi suorittamaan kotona vaikeasta raskauspahoinvoinnista kärsiessä. Tai olisinko sittenkin valinnut jonkun ihan toisen alan? Olisinko kouluttautunut vaikkapa lastentarhanopettajaksi? Ammattiin, josta haaveilin vuosia, mutta jonka hylkäsin ajatellessani, etten halua hoitaa ensin koko päivää muiden lapsia ja yrittää illalla jaksaa vielä omien kanssa.

Jos en olisi äiti, saisin nukkua yöllä ilman, että joku herättää nähtyään pahaa unta. Tai kitisee, kun tutti on pudonnut tai kun on nälkä. Tai kun on paha olla jostain, mutta ei tiedä mistä, eikä osaa kertoa. Kukaan ei herättäisi kertomaan, että pissa on tullut sänkyyn, eikä tarvitsisi vaihtaa lakanoita keskellä yötä. Kukaan ei huutaisi minua keskellä yötä viereensä nähtyään pahaa unta.

Jos en olisi äiti, olisiko kotini siistimpi? Joka paikassa ei ainakaan olisi leluja, joita väistellä. Ei tarvitsisi pelätä astuvansa pimeässä legopalikan tai pikkuauton päälle. Hyllyt eivät pursuilisi lastentavaroista, joita tuntuu olevan aina liian paljon, mutta monesti juuri tarpeelliset tuntuu olevan jossain hukassa tai puuttuvan.

Jos en olisi äiti, ei tarvitsisi valvoa läksyjen tekemistä, eikä kuunnella siihen liittyvää kiukuttelut. Ei tarvitsisi huolehtia muista kuin itsestään. Ei tarvitsisi olla jatkuvasti huolissaan lapsistaan. Ei tarvitsisi yrittää ymmärtää uhmaikäisen järjettömyyksiä eikä selittää samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei kysyisi, miksi ja minkä takia ja toteaisi lopuksi, että en jaksa tai halua tai vaan viitsi. Eikä tarvitsisi ahdistua ja stressantua lastensa toiminnasta vain sen takia, että heille toivoo aina vain parasta.

Jos en olisi äiti, en saisi nauttia ihanien lasteni seurasta. En saisi katsella heidän kasvamistaan, en nähdä heidän leikkimistään. Ei olisi ketään, kenelle lukea satuja ja kertoa omasta lapsuudestani. Ei olisi askartelukaveria, eikä väritysseuraa. En voisi antaa kenellekään vauhtia keinussa ja kuunnella, kuinka lapsi nauraa sydämellisesti nauttiessaan keinumisesta. Jos en olisi ihanien poikieni äiti, en saisi nähdä lasten silmissä paistavaa rakkautta, kun he katselevat vauvaveljeään. En näkisi, miten nelivuotias halaa isoveljeään tämän lähtiessä kouluun. Jos en olisi äiti, en saisi vauvalta märkiä suukkoja, joiden jälkeen puoli naamaa on kuolassa. Enkä kuulisi pinnasängystä vauvan jokeltelua ja naurua. 

Jos en olisi äiti, en voisi juoda kahvia Superäiti-mukista ja muistella sitä Ylläksen matkaamme, jolloin mukin sain. Jos en olisi äiti, en voisi muistella lasteni syntymää, enkä olisi koskaan saanut tuntea sitä onnentunnetta, kun saa vastasyntyneen lapsensa ensikertaa syliin. Jos en olisi äiti, en saisi lasteni tekemiä kortteja ja piirustuksia, muistoja, joita tulen aina säilyttämään. Jos en olisi äiti, en kuulisi iltaisin lapsia nukuttaessa viimeisenä: Hyvää yötä äiti, mä rakastan sua. Enkä koskaan kuulisi oman lapseni suusta sanaa Äiti, joka hyvänä päivänä tuntuu maailman parhaimmalta sanalta.

Äitienpäiväkortteja

Jos en olisi äiti, elämäni olisi erilaista. En vaihtaisi tätä kuitenkaan mihinkään. Vaikka äitinä oleminen onkin vaikeaa, välillä vielä vaikeampaa, se on myös maailman parasta ja ihaninta. Kun olen äiti, olen onnellinen.



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Mökillä ilman sähköjä

Eilinen ilta vietettiin mökillä seikkailuhengessä ilman sähköjä. Rauli-myrsky riepotteli meidänkin mökkipaikkakuntaa oikein urakalla ja sähköt katkesivat kuudeksi tunniksi iltapäivästä alkaen.

Kynttilät valaisivat sähkökatkon aikana

Meidän mökki on oikeastaan vapaa-ajanasunto. On sähköt, telkkari, mikro ja vesi tulee sisään. Helppoa oleilua, niin kauan kuin sähköt toimii. Eilinen myrsky päätti kuitenkin haastaa hieman meidän selviytymistaitoja ja jätti meidätkin sähköttä. Meidän perheelle hyvää harjoitusta, jos joskus päästäisi Ylläksellä pidemmillekin vaelluksille kuin esim. Velhopolulle.

Päivällä kohtalaisen rajusti puhaltava tuuli voimistui iltapäivällä hyvinkin nopeasti. Vene ehti juuri ja juuri mökkirantaan, kun tuulenpuuskat alkoivat kallistaa puita rajummin. Kävyt pommittivat kattoa nelivuotiaan kuunnellessa ääntä silmät suurina. Ulos uskaltauduttiin hetkeksi, mutta jatkuvasti voimistuvan tuulen suhina ja pauhina alkoi sattua korviin. Pelko kaatuavisti puista ajoi meidän pesueen lopulta sisään.

Tuuli voimistui nopeasti

Esikoinen ja nelivuotias istuivat sähköjen katkeamisen aikaan nenät kiinni iPadeissa. Vasta kun pelit laitettiin vastahakoisesti pois, pojat katselivat hämmentyneinä ympärilleen: Miksi täällä on kynttilöitä näin paljon? Miksette laita valoja päälle? 

Alkuhämmennyksestä ja pienestä säikähtymisestä selvittiin vain muutamalla äänenkorottamisella ja parilla itkuntuherruksella. Mikä siinä onkaan, että kun aikuisen täytyisi saada jotain tehtyä ja ajateltua, varsinkin poikkeustilanteessa, niin lapsilta unohtuu viimeisetkin järjenhippuset. Kynttilään mennään melkein kiinni, pikkuautot jätetään kävelyreitille (kuka kaatuu vai liukastuuko sittenkin) ja kiehnätään kiinni jalassa. Takkatuli ja lämmin ruoka rauhoittivat meidän apinalauman ja jälkiruokakarkit maistuivat takan edessä. Kynttilänvalossa oli kiva kuunnella, kun äiti luki Risto Räppääjää ja unikin tuli lapsille hyvin kynttilän lepattavaa liekkiä katsellessa.

Sähköttömyys toi kuitenkin eteen haasteita, joita ei tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi. Vauvan maitoa oli useampikin avattu puolenlitran tölkki jääkaapissa, miten maidon saisi tarvittaessa edes huoneenlämpöiseksi? Huomaa, että itsekin on tottunut siihen, että kaikki toimii sähköllä. Keksin itse sentään vesihauteessa lämmittämisen.

Siitä päästiinkin seuraavaan ongelmaan: mistä saataisiin vettä? Vesipumppu toimii sähköllä ja kun putket oli valutettu tyhjiksi, kattilan pohjalla oli vasta pieni määrä. Aiemmin mökille tuotiin juomavesi tonkissa, mutta tänä kesänä keittiöön hommattiin vedensuodatin. Tarpeeksi kun etsi, yksi 10 litran vesitonkka löytyi vielä ulkoa. Jatkossakin on siis tuotava vettä mukana.

Samaan syssyyn tajuttiin, ettei suihkuunkaan voi mennä. Samalla tavalla sinnekin tulee vettä pumpusta. Ja järvestä on saunalle hankala vettä nostaa, ainakin meidän poikien hyppiessä ympärillä. Ei siis menty saunaan. Olisi onnistunut miehen kanssa kahdestaan, olisi voitu käydä järvessä pikaisesti huuhtoutumassa. En raaskinut kuitenkaan jättää lapsia nukkumaan tällaisessa tilanteessa, tuulen ulvoessa.

Kolmas ongelma tuli eteen vettä keittäessä ja ruokaa laittaessa: puuhella lämmittää vesikiertopattereita ja kun ei ollut sähköä, ei kiertosysteemi toiminut ja kattilassa alkoi nousta paine liian korkeaksi. Miten siis ruokaa? Onneksi on keittolevyllinen grilli, siinä saatiin ruoka valmiiksi. Ja saatiin ratkaistua viimeinenkin eteen tullut pulma: miten tiskata vauvan tuttipullot? Pullot keitettiin grillin sivukeittimellä puhtaiksi. Varmasti ajoi asiansa ainakin tämän kerran. Onneksi vauva on jo melkein 5kk, joten ei tarvitse olla enää ihan niin tarkka pullojen steriloimisen kanssa.

Kun lapset saatiin nukkumaan, ehdin itse istua iltaa miehen kanssa jutellen. Ilman puhelimia tai telkkaria. Täytyy myöntää, että oli hieman outoa. Puhelin olisi saattanut olla kädessä, jos akku ei olisi ollut niin tyhjä. Hetken meinasi tulla kauhu, mitä teen jos akku loppuu. Sitten se meni ohi. Mitä sitten? Pärjään hyvin ilmankin. Ei siellä netissäkään tarvitse koko ajan roikkua.

Sähkökatko kesti vain kuutisen tuntia. Niiden kuuden tunnin aikana ehti kuitenkin tehdä ja ajatella vaikka mitä. Ehti katsella takkatulen räiskyntää vauvan kanssa lattialla. Ehti lukea kerrankin rauhassa satua lapsille muutenkin kuin iltasaduksi. Ehti nauttia itse kynttiläillallisen viinin kera - yksin kylläkin. Ehti selittää uudelleen ja uudelleen esikoiselle ja nelivuotiaalle, miksei netti toimi ja miksei voi katsoa Netflixiä. Ja ehti kuunnella, kun lapset surkuttelivat sähkölaitoksen henkilökuntaa, jotka joutuvat yöllä olla töissä mm. linjoja raivaamassa.

Yöllä tuulikin laantui ja aamu koitti aurinkoisena, joskin melko viileänä. Suuremmilta vahingoiltakin oltiin onneksi säästytty.



Miten myrsky iski teille vai säästyittekö siltä? Miten lapset suhtautuivat sähkökatkokseen?


perjantai 26. elokuuta 2016

Pokémon Go


Pokémon Go

Reilu neljä vuotta sitten meidän kodin valtasivat Angry Birdsit. Oli pelejä, leluja, puuhakirjoja ja kirjastosta löytyi kirjojakin. Pehmoleluja kertyi paljon: nykyinen nelivuotias mahtui 2v. syntymäpäivänään melkein kokonaan änkkäripehmojen alle piiloon. Villitys kesti meillä ihmeen kauan, mutta lopulta laantui. Edelleen kivan väriset vihaiset linnut ihastuttaa ja sekä esikoinen että nelivuotias odottavat, että vuokrattaisi uusi Angry Birds-elokuva. 

Ensimmäisiä Angry Birds-pehmoleluja

Angry Birdsien jälkeen meillä innostuttiin Minecraftista viime keväänä. Esikoinen on pelissä taitava rakentamaan ja nelivuotiaskin pääsee mukaan pelaamaan. Molemmilta pojilta löytyy myös Minecrafti-aiheiset kirjat ja nelivuotias "lukee" kirjaa lähes päivittäin. Palikoista rakennettu maailma käy hieman omiin silmiini, enkä ole peliä vielä ainakaan kokeillut. 

Minecraft on meillä edelleen kysytty ja suosittu peli, mutta tällä hetkellä ehdoton ykkönen on Pokémon Go. Pokémonien etsiminen ja pyydystäminen on erityisesti esikoisen ajatuksissa lähes yötä päivää. Poika sulkee innostuessaan kaiken muun pois mielestään, joten tällä hetkellä päähän tuntuu mahtuvan vain ja ainoastaan Pokémonit. On tietenkin hyvä, että lapsi on innostunut jostain, mutta äidille on jälleen hieman haastavaa ja raskasta, kun joutuu vahtia koko ajan, että poika hoitaa myös velvollisuudet. 

Esikoisella on aamulla kännykkä ensimmäisenä kädessä. Hampaidenpesu ja pukeminen unohtuvat, kun pitää yrittää saada pyydystettyä kotoa löytyvä Pidgey tai Ratata palloon, ihan nopee vaan. Ja iltapäivällä läksyjen aloittamisen kanssa on sama. Kun pitää selata, mitä Pokémoneja itseltä jo löytyy tai mikä kannattaisi evolvata seuraavaksi. Ja samalla kuuluu tauoton selitys, mikä Pokémon on löytynyt koulumatkalla ja millä levelillä se ja se koulukaveri on. Ja arvaa äiti mitä, mä melkein sain sen ja sen Pokémonin kiinni äsken, mutta se karkas. 

Pelaan Pokémonia itsekin, mutta nimet eivät sano juuri mitään. Ainoa, minkä muistan jo omasta lapsuudestani, on Pikachu. Muistelen, että pikkuveljeni seurasi sarjaa silloin aikanaan ja itsekin aina välillä. Rakettiryhmän tunnusluritus on jäänyt mieleen, mutta sekin on Netflixissä löytyvässä sarjassa muutettu uuteen muotoon. 

Peli ilmestyi (=mies latasi pyynnöstäni) kännykkääni kesälomalla, kun olin muutaman päivän katsellut ja kuunnellut, miten kivaa Pokémonien etsiminen on. Pokestopeja kierrettiin samalla, kun ajettiin Ylläkselle. Ja niitä löytyy kuulkaa ainakin jonkun verran ihan isojen teidenkin varsilta. Tietenkin enemmän keskustojen läheltä, mutta motarillakin on mahdollista napata muutama Pokepallo matkaan. Jos netti ja gps sattuvat sillä hetkellä toimimaan ja sormi on valmiina pyöräyttämään stopia oikealla hetkellä. 

Kilpailuhenkisenä ihmisenä tämän(kään) pelin pelaaminen ei välttämättä ole itselleni paras mahdollinen harrastus. Olen alemmalla levelillä kuin esim. esikoinen, joka on pelannutkin peliä minua kauemmin. Pokepalloja saa pokestopeilta ja useamman stopin ryppääseen keskustaan on meiltä kävelymatkaa, joten sinne ei pääse noin vain. Välillä houkuttelee ajatus, että pokepalloja voi ostaa myös oikealla rahalla. Mutta sitten järki puuttuu peliin, ainakin sillä erää, ja päätän säästää senkin viisi euroa johonkin muuhun. 

Välillä nolottaa kävellä kännykkä kädessä, vauva kantorepussa Pokémoneja etsimässä. Miksi? Takaraivossa ääni huutaa, että äidin ei kuulu pelata pelejä. Äidin pitäisi rajoittaa lastensa pelaamista, viettää aikaa lastensa kanssa. Mutta meidän perhe viettää aikaa myös näin. Ulkoilu kuuluu jo meidän harrastuksiin, miksei samalla etsittäisi pelihahmoja - vielä kun intoa riittää. Peliä pelatessa tuttuakin ympäristöä tulee katseltua vähän eri kantilta. Yhtäkkiä kotoa saattaakin löytyä hyppiviä rottia tai heiluvia lepakoita. Pokestopejakin löytyy ties mistä: esim. Ylläksellä ollessamme eniten riemastusta herättävä pokestop löytyi Yllästunturilta Ylläskammi 718-ravintolasta.

Pokestop Ylläskammi 718-ravintolassa

Peli tarjoaa pelaajilleen puuhaa ja liikuntaa. Jotta pokepalloja on koko ajan tarpeeksi laukussa, niitä täytyy kävellä hakemaan (tai ajaa stopin läheltä autolla), jolloin kilometrejä kertyy. Mutta mitäs sitten, kun pelaajana on esim. meidän esikoinen, joka ei malta eikä kykene keskittymään kuin pelkästään peliin. Poikaa ei voi päästää vielä keskustan stopeille yksin, autoteiden ylitys kännykkään tuijottaessa on vaarallista. Ajatus aiheuttaa itselleni päänsäryn ja sisäinen kukkahattutätinikin korottaa hieman ääntään. Pitäisi varmaan asettaa peliaikoja ja muita rajoitteita tämänkin pelin kohdalla. Mutta jos teen niin, en itsekään voi pelata peliä silloin, kun huvittaa. Ainakaan lasten nähden.


Löytyykö muita Pokémonia pelaavia äitejä? Jätä kommenttia ja kerro, minkälaisen vastaanoton Pokémonit ovat teillä saaneet vai löytyykö peliä edes lasten puhelimista?



keskiviikko 24. elokuuta 2016

Äidin työtehtäviä


Lempimukini muistuttaa tehtävistä

Äiti on yleisnimike, joka pitää sisällään niin monia työtehtäviä, että ansioluettelossa äiti-titteliä pitäisi arvostaa paljon nykyistä enemmän.

Päivittäisiä työtehtäviäni äitinä:

1. Hampaidenpesijä
Tällä hetkellä ainoastaan nelivuotiaan hampaat tarvitsee pestä, mutta seuraava tulee perässä. Vauvalla on jo oma hammasharja odottamassa, mutta vielä pitää hetki odottaa. Meidän pojilla on hampaat puhjennut suht myöhään, joten meidän vajaa viisikuiselle tuskin hampaita ihan vielä on tulossa. Myös esikoista on usein muistutettava hampaidenpesemisestä.

2. Pukija
Vauvan lisäksi nelivuotias tarvitsee aina välillä apua pukemisessa. Halutessaan poika osaa pukea, mutta huonompina päivinä etenkin sukkien pukeminen tuntuu mahdottomalta. Ulkovaatteet poika saa itse päälleen, vetoketjussa tarvitsee apua. Kengätkin poika pukee reippaasti, eikä haittaa, vaikka ovatkin usein väärissä jaloissa.

3. Kokki
Lapset tarvitsevat ruokaa ja usein. Ruokaa on tarjoiltava vähintään viisi kertaa päivässä. Välillä meinaa ideat loppua, mitä ihmettä taas tarjoaisi välipalaksi, että olisi vähän vaihtelua. Vinkkejä ja ideoita helpoista ruoista ja välipaloista otetaan vastaan! Vauva menee vielä omalla syömisrytmillään, mutta on alkanut jo pikkuhiljaa syömään samoihin aikoihin muiden kanssa. 

4. Tiskaaja
Kun ruokaa tekee ja tarjoaa usein, tulee myös paljon tiskiä. Tiskienpesemisen hoitaa onneksi kone, mutta astioita saa jatkuvasti kerätä ympäri keittiötä ja latoa astianpesukoneeseen. Esikoisen ja nelivuotiaankin pitäisi huolehtia itse astiansa pois pöydästä, mutta liian usein ne unohtuvat sinne. Helpoimmalla pääsee, kun kerää asiat itse pois, mutta samalla tekee pojille karhunpalveluksen.

Tiskaaja huolehtii myös vauvan tuttipullojen pesemisestä. Nykyään riittää, että pullot pesee vain iltaisin. Niitä ei tarvitse myöskään enää keittää, joten kuumalla vedellä ei enää lotrata.

5. Pyykinpesijä
Kolmelta lapselta tulee ihmeen paljon pyykkiä. Pesukone on lähes päivittäin päällä, monesti useita kertoja päivässä. Ja siitä huolimatta pyykkikori tuntuu olevan koko ajan täynnä. Onneksi mies ylipuhui muutama vuosi sitten hankkimaan kuivausrummun. Olin aluksi sitä vastaan, mutta se on arjen pelastus. Kaikki se määrä pyykkiä, mitä pesen, ei millään kuivuisi ajoissa telineellä.

6. Siivooja
Vaikka miten toivoisi, että lapset siivoisivat itse jälkensä, huomaan toistuvasti joutuvani siivoamaan ne. Toki lapsetkin joutuvat esim. keräämään lelunsa itse ja viemään pyykkinsä pesuun. Mutta siitä huolimatta illalla, kun lapset ovat jo nukkumassa, sohvalta löytyy vielä leluja ja sukkia jne., jotka joutuu itse siivoamaan, mikäli sohvalle haluaa. 

Kodin viikkosiivous on viime aikoina unohtunut liian usein. Meillä imuroidaan kyllä päivittäin, hiekkaa ja leivänmurusia löytyy aina. Ehkä tästäkin syystä siivouspäivää ei ole pidetty moneen viikkoon. Etenkin pölyjen pyyhkiminen unohtuu kuitenkin helposti ja sen huomaa kyllä nopeasti. Nyt syksyn myötä täytyy alkaa panostaa taas tähän asiaan. Siistissä ja puhtaassa kodissa viihtyy huomattavasti paremmin.

7. Tekemisen keksijä
Kun ei ole mitään tekemistä, kuka keksii sitä? Äiti tietenkin. Ainakin meillä oletetaan usein niin ja tullaan vinkumaan, kun on niin tylsää, eikä ole mitään tekemistä. Ja kaikki on tylsää ja lelut tyhmiä. Leikkien keksijänä olen valitettavasti huono. Jos ehdotan tekemistä, ehdotukseni rajoittuvat legoilla ja dubloilla rakentamiseen, piirtämiseen tai lautapelien pelaamiseen. Toki myös autoleikkejä ym. tulee ehdotettua, mutta harvoin kelpaavat. Välillä ehdotukseni hyväksytään, monesti niiden tilalle keksitäänkin itse paljon kivempi leikki. Äidistä on siis kuitenkin apua.

8. Erotuomari
Ainakin meillä tarvitaan erotuomaria ihan liian usein. Etenkin kesällä, kun esikoinen ja nelivuotias olivat päivittäin lähes koko ajan yhdessä, erotuomaria tarvittiin jatkuvasti. Vähän väliä tulee kinaa jostain (turhanpäiväisestä) asiasta ja äitiä huudetaan paikalle. Nelivuotias huutaa kovempaa ja itkee helpommin ja sen perusteella esikoinen on useammin syyllinen kaikkeen. Tiedän kuitenkin, ettei tämä pidä paikkansa. Molemmat ärsyttävät, tönivät ja kiusaavat toisiaan yhtä paljon. Aina ei jaksa puuttua asiaan, lasten on opittava itsekin selvittämään erimielisyyksiä.

9.  Ulkoiluttaja
Lasten kanssa täytyy päästä päivittäin ulos, mutten iltapäivällä kotona on vielä levottomampia riehujia. Esikoinen ulkoilee koulussa välitunneilla ja koulumatkoilla, mutta nelivuotiaamme on tällä hetkellä melko mahdotonta saada suosiolla ulos. Omalla pihalla tai leikkipuistossa leikkiminen vielä jotenkuten menee, mutta kävelylle lähteminen tuntuu olevan mahdotonta. Mä en jaksa kävellä, huutaa poika ja maleksii eteenpäin. Jos esikoinen on mukana, tilanne on erilainen. Silloin nelivuotiaskin jaksaa paremmin, kun on juoksukaveri mukana. 

10. Nukuttaja
Vauva nukkuu useat päiväunet, joten päivässä menee enemmän tai vähemmän aikaa vauvan nukuttamiseen. Nelivuotias ei enää nuku päivällä, joten vanhemmat pojat tarvitsee laittaa nukkumaan vain yöunille. Meillä mies lukee yleensä pojille iltasadun ja minä laulan iltalaulun. Harvoin se riittää, vaan sen lisäksi pitää käydä silittämässä, rauhoittelemassa ja kuuntelemassa, kun vielä yksi kerrottava asia. 

Näiden lisäksi äitinä pääsee toimimaan myös sairaanhoitajana, sadun lukijana, askartelukaverina, kirjojen päällystäjänä, kuuntelijana, järjestelijänä, psykologina, filosofina....


Mitä muita tehtäviä listalle voisi lisätä?


maanantai 22. elokuuta 2016

Kuikkaäidin suru



Viikonlopun mökkireissu alkoi hieman tylsissä merkeissä: autorannassa kellui kuollut kuikanpoikanen. Poikanen oli kaislikossa, aluksi sitä ei edes huomannut. Mutta kun pää alaspäin kelluvan poikasen kerran näki, sitä ei voinut olla enää huomaamatta. Mustavalkoinen mytty kellui rauhassa, laineiden heiluttamana.

Vatsassa tuntui kaamea muljahdus, kun tajusin, että kuikanpoikanen, jonka kasvua olimme koko kesän seuranneet, oli kuollut. Enää järvellä ei voi seurata sitä ainoaa tämän kesän kuikkaperhettä. Kuikkia, joita olemme esikoisen ja nelivuotiaan kanssa katsoneet ja seuranneet joka kerta mökillä ollessamme. Kuikanpoikanen onnistui viikko toisensa jälkeen ilahduttaa ja riemastuttaa sekä itseäni että poikiani.

Saimme seurata poikasen kasvua pienestä pörröpäisestä untuvikosta vanhempiensa pienemmäksi versioksi. Näimme usein, miten poikanen ui toisen vanhempansa kanssa järvellä toista vanhempaa etsien. Katselimme, kun poikanen ui vanhempiensa perässä. Aluksi hieman hitaamminen räpiköiden, myöhemmin yhtä sulavasti kuin muukin perhe. Nyt järvellä on enää kuikkapari, ilman poikastaan.

Tuntevatko kuikat surua? Sureeko kuikkaäiti kuollutta poikastaan? Uskon niin, miksei surisi. Oman lapsen kuolema, jokaisen äidin painajainen. Ajatus pusertaa rintaani, suru valtaa ruumiini, kyyneleet pyrkivät silmiini. Mahdotonta ajatella asiaa. En edes halua, eikä minun onneksi tarvitsekaan. Kuulen kolmen ihanan ja rakkaan poikani äänet tässä samalla. Esikoinen ja nelivuotias katselevat youtubesta videota, vauva jokeltee sängyssä juuri herättyään. Omat lapseni ovat onneksi tallessa ja turvassa. Omat aarteeni.

Kuikanpoikasen kuolema herätti etenkin nelivuotiaassa paljon kysymyksiä ja pohdintaa. Miksi lintu kelluu järvessä noin? Miksei se nouse? Niin, on kuollut. Se ei voi enää koskaan liikkua, eihän äiti? Ja kun on kuollut, ei koskaan enää elä. Näitä pohtiessaan pojan kasvoille nousi suru. Poikani suuret ruskeat nappisilmät ja niiden suru oli itselleni liikaa. Ei kulta, kuikanpoikanen ei enää koskaan liiku. Ei, se ei voi mennä enää äitinsä luokse. Se on jostain syystä kuollut. Eläimille käy välillä niin. Ja kyllä, se on todella surullista ja ikävää.

Perjantai-iltana seisoin yksin ulkona hämärässä. Aurinko oli jo laskenut, kuu paistoi pilviharson läpi. Hetken oli aivan hiljaista, sitten kuului kuikan ääni tyyneltä järveltä. Aluksi ääni oli tavallinen kuikan laulu. Sitten se kuulosti hetken siltä kuin kuikka olisi huhuillut jotakuta. Ja lopuksi ääni muuttui valittavaksi. Omassa mielessäni kuulin, miten kuikkaäiti itki kuolleen poikasensa löytyessä.


perjantai 19. elokuuta 2016

Ensimmäinen kouluviikko takana


Lukujärjestys aikatauluttaa jälleen arkea

Esikoinen aloitti tällä viikolla 2. luokan. Mun pikkuinen, jonka juuri saatoin ensimmäisenä päivänä kouluun. Vaikka siitäkin on jo vuosi. Ekan luokan alkaessa esikoista lähti saattamaan koko perhe. Itsellä ainakin oli sinä aamuna hyvin haikea olo ja itku kuristi kurkkua, kun katselin esikoistani ja muita pieniä koulunaloittajia.

Tänä vuonna ei saattamaan saanut enää lähteä. Ehdotonta kieltoa seurasi kuitenkin varovainen tarkastus: "Eihän äiti haittaa? Te voitte tulla vaikka mua vastaan?" Ei tietenkään haitannut, paljoa. Kiva kuitenkin, ettei koulun alkaminen jännittänyt. Mutta kun ovi sulkeutui pojan lähtiessä, kyllä tälle(kin) äidille tuli muutama kyynel silmään. Vastaan ei päästy lähtemään, eikä se poikaa edes haitannut; kaverin kanssa oli kivempi kävellä.

Muistan omasta lapsuudestani, miten tärkeää oli käydä ennen koulun alkua ostamassa koulutarvikkeita; penaali, kyniä, kumeja jne. Esikoinen ei näistä asioista ollut kiinnostunut eikä huolissaan. Itsekään en pitänyt tänä vuonna kiirettä hankinnoissa, kesäloma vietettiin kaikessa rauhassa ilman, että koulun alkamista sen suuremmin edes mietittiin.

Uusia kyniä ja pyyhekumi

Maanantaina lähdettiin ostamaan esikoiselle puuttuvia koulutarvikkeita, uusia vaatteita ja ostoslistalla oli myös uusi kännykkä. Mikähän poikaa kiinnosti eniten.. Uusi kännykkä kassissa poika jaksoi valita kaupasta yhden hupparin. Itse stressaannuin, meinaako se todella mennä vanhoissa vaatteissaan kouluun. Toisaalta, ei ne vanhatkaan rikkinäisiä tai pieniä ole ja jos kerran ovat hyvät päällä, menköön niissä. Ostetaan toisen kerran uusia vaatteita.

Kotimatkalla muistin koulutarvikkeet, jotka jäi sitten ostamatta. Muutama kynä ja kumi pitäisi olla penaalissa, vaikka niitä koulustakin saa. Onneksi esikoinen sai penaalin synttärilahjaksi, oli edes se valmiina. Illalla käveltiin vielä hakemaan puuttuvat tarvikkeet ja pakattiin reppu valmiiksi. Repussa oli vielä keväästä tavaraa jäljellä, ei senkään tyhjentämisellä näemmä mikään kiire ollut.


Ei ollut taaskaan mikään superäiti-olo, kun kaikki oli jäänyt niin viimetippaan ja osa asioista unohtuikin. Ja viikon varrella olo ei ainakaan parantunut, kun olisi pitänyt kirjoja päällystää. Kontaktimuovirullaa ei löytynyt mistään, enkä meinannut millään muistaa käydä ostamassa uutta. Sellainen on nyt kuitenkin pöydällä odottamassa, jos saisin otettua itseäni niskasta ja päällystäisin kirjat. Sekin homma tuntuu hankalalta aloittaa, vaikkei muuten hankalaa olekaan. Vaikka yleensä haluan tehdä asiat pian valmiiksi, enkä siedä keskeneräisyyttä, nyt ei vain jaksa. Tai ehkä alan pikkuhiljaa sietämään sitä, että ainakin pikkuasiat voi jättää vähän myöhempäänkin.

Kirjojen päällystäminen saa kuitenkin odottaa sunnuntaihin. Meidän perhe suuntaa viikonlopuksi mökille, toivottavasti nauttimaan kesäisestä säästä.

Mukavaa viikonloppua!



Miten teidän perheessä alkoi koulunkäynti tänä syksynä? Onko innostuneita ekaluokkalaisia vai jo (innostuneita) vanhempia koululaisia?



torstai 18. elokuuta 2016

10 arjen iloa


 
 1. Vauvan riemukas hihkuminen, kun näkee peilikuvansa. Aamulla kuuluu melkeinpä ilahtuneimmat huudahdukset, ja värikkäistä vaatteista on vielä suurempi ilo.

2. Kaupan aletuotteet. Se tunne, kun löydät laputettuja tuotteita (-50% punainen tarra paras). Kukkaro kiittää ja olo on mahtava, taas säästin. Onneksi on olemassa pakastin, jotta löydöt saa myös säilymään.

3. Nelivuotiaamme laulaminen, varsinkin kun poika laulaa omissa oloissaan. Silloin laulu tulee tunteella suoraan sydämestä.

4. Kupillinen tuoretta kahvia lasten päivälevon aikana. Suklaa plussaa.

5. Esikoisen ja nelivuotiaan vilpitön nauru, kun leikkivät yhdessä. Esikoinen saa veljensä nauramaan usein ja paljon ja sitä rakkautta on ihana kuunnella.

6. Alkava syksy. Luonto muuttuu kauniin väriseksi ja illat pimenevät. Voi kaivaa esiin kynttilät ja villasukat.

Syksy on saapumassa

7. Siisti ja järjestyksessä oleva koti. Ei aina onnistu, mutta mahdollisuuksien mukaan. Siistissä kodissa viihtyy paljon paremmin.

8. Esikoisen onnellinen hymy, kun saa 4kk pikkuveljensä syliin. Silmissä paistaa rakkaus.

9. Miehen kotiintulo iltapäivällä. Pojat riemuitsevat, kun isä on kotona ja itse olen onnellinen, kun vastuuta saa jaettua.

10. Lasten nukahtaminen yöunille. Tätä ei varmasti tarvitse sen enempää selittää.


Mitä arjen iloja mahtuu sinun päiviisi?


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Blogi Facebookiin

Kaksi viikkoa sitten sain tehtyä blogille omat sivut Facebookiin, mutta siihen se sitten jäi. En jakanut päivityksiä enkä muutakaan. Sivuilta puuttuva kansikuva kummitteli mielessäni, eikä fb:n lähettämät muistutukset auttaneet asiaa. Yritin keksiä blogille kivaa ja toimivaa kuvaa nimen kera, mutta siitä ei meinannut tulla mitään. Kivoja kuvia ei tullut mieleen tai sitten toteutus omilla kuvankäsittelytaidoillani (melko olemattomat) ei onnistunut. Mielessä oli jonkinlainen idea, mutta se ei halunnut tulla ulos. Turhauttavaa. 

Olen ihminen, joka haluaa saada asiat tehtyä valmiiksi heti. Keskeneräiset asiat jäävät pyörimään mieleen ja vievät kaiken keskittymisen. Ja kun vatvon mielessäni jotain asiaa, tulee ihan liian helposti tiuskaistua lapsille, kun he tulevat jotain kysymään tai kertomaan tai pyytämään. Välillä tuntuu, ettei omia ajatuksia ehdi mitenkään ajatella loppuun, kun lapset on hereillä. Mutta sitten välillä on ajatuksia, joita ei pitäisi miettiä, kun lapset ovat hereillä. Ajatuksia, joilla ei ole sillä hetkellä kiire. Ajatuksia, jotka ehtii ajatella myöhemminkin. Ajatuksia, jotka vievät huomion nykyhetkestä. Ajatuksia, kuten blogin nimen kirjoitusasu.

Eilen iski uudenlainen ajatus blogin nimen kirjoittamisasusta ja päivällä löytyi hetki aikaa myös kokeilla erilaisia fontteja. Osa tuntui heti hyvältä, suuri osa ei. Etsin fonttia, joka tuntuisi heti oikealta. Ensivaikutelma on usein ainakin omalla kohdalla se oikea. Se, mitä pitää lähteä muokkaamaan, selvittämään tai toteuttamaan asiasta riippuen. Mietin yleensä liikaa. Pohdin asioita joka kantilta ja lopulta ajatukset ovat niin solmussa, etten näe enää järkevästi miltään kantilta katsoen. Liian usein tilanne ja oma paniikki laukeaa vasta, kun puhkeaa riita.

Löytämästäni fontista tuli samantien hyvä fiilis, se se olisi. Mies auttoi Photoshopilla muokkaamaan nimen juuri oikeanlaiseksi. Pystyin lisäämään facebookiin kansikuvan ja samalla päivitin myös blogin omannäköisekseni.



Vaikka olen merkonomina työskennellyt tietokoneiden parissa jo vuosia, en ole juurikaan käyttänyt sosiaalista mediaa. Fb:ssä olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana julkaissut vain muutamia päivityksiä. Käytän sitä lähinnä viestittelyyn ja kirpputoreihin. Nyt oli kuitenkin korkea aika poistua omalta mukavuusalueelta. Saa nähdä, mitä tästä tulee.

Kukkahattuäiti Facebookissa




tiistai 16. elokuuta 2016

Synnytyksen jälkeinen hiustenlähtö

Miksei kukaan kertonut raskausaikana, että hiukset saattaa alkaa lähteä synnytyksen jälkeen? Ja miksen tiennyt sitä, vaikka olen synnyttänyt jo kaksi kertaa aiemmin? Kaikki tietää raskausajanoireista: pahoinvointi, väsymys, suonikohjut jne. on tuttua kauraa. Niistä saa lukea joka tuutista, ympäri vuoden. Oli raskaana tai ei. Mutta en ole nähnyt missään artikkelia siitä, että synnytyksen jälkeen pitäisi alkaa katselee peruukkia. Vai olenko vain missanut kaikki aihetta koskevat kirjoitukset? 

Kun oikein muistelen, nykyisen nelivuotiaani synnytyksen jälkeen hiuksia lähti jonkin verran. Vähän normaalia enemmän, muttei mitenkään huolestuttavasti. Tällä kertaa kaikki on kuitenkin toisin:  Mä olen pian varmaan kalju. Ainakin tuntuu siltä. Hiuksia lähtee paljon, joka päivä. Erityisen paljon niitä lähtee, kun erehtyy pesemään hiukset. Ilmeisesti pitäisi olla käymättä suihkussa, jos mielii pitää hiuksensa. Tosin samoin pitäisi olla harjaamatta hiuksia, koska jokaisen harjauksen jälkeen hiusharja näyttää siltä, etten olisi siistinyt sitä useaan viikkoon. 

Luin jostain, että eniten hiuksia lähtee kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Omalla kohdalla ei pitänyt paikkansa. Tuppoja alkoi pudota n.4kk synnytyksestä eli tätä pahinta on kestänyt reilut kaksi viikkoa. Tosin hiuksia lähti jo ennen sitäkin ihan reippaasti. Ja sen kyllä tuntee hiuksia harjatessa. Hiukset on ohentuneet huomattavasti ja jakaus on leventynyt hiustenlöhdön myötä. Kuulemma neljäsosa hiuksista saattaa jopa lähteä. Mutta vuoden kuluttua synnytyksestä uusien hiusten pitäisi jo kasvaa kunnolla. Laiha lohtu tällä hetkellä.

Pienoinen paniikinomainen tuntemus aiheesta saattaa saada muistamaan joitain faktoja väärinkin. Toivon tällä hetkellä vain sitä, että heräisin joku päivä ilman, että tyyny on täynnä hiuksia. Olen alkanutkin pitää hiukset yötä päivää letillä, silloin hiuksia ei pääse niin paljon putoamaan pitkin paikkoja. (Eikä vauva saa kiskottua hiuksia.) Viime viikolla hotelliyöpymisen jälkeen pelkäsin oikeasti hetken, että meille tulee siivoamisesta lisälasku pudonneista hiuksista. Lemmikkieläinmaksu olisi ollut 15 euroa/vrk ja pelkään, että sotkin pahemmin kuin lemmikki. Vaikka yritin kyllä noukkia kaikki hiukseni roskikseen. Mutta jokainen tietää, miten vaikeaa se on. Vielä ei ole laskua näkynyt, toivottavasti ei tulekaan.

Netin mukaan tähän ei auta oikein mikään. Päänahan hierominen saattaa auttaa vähän, kun verenkierto vilkastuu. Hiuksia pesiessä huomaa kyllä, että päänahka on kipeä. Voiko siitä sanoa, että on jumissa? Ja voiko vauvan kantamisesta jumiutuneet hartiat, niska ja selkä heikentää päänahan verenkiertoa? Luultavasti voi. Ostin myös kokeeksi oheneville ja ikääntyville hiuksille tarkoitettua shampoota. Kaikkea pitää kokeilla, oman mielenrauhan vuoksi. Samoin muun perheen, joka ei voi käsittää, miten hiuksiani löytyy joka paikasta. Älkää välittäkö, en minäkään.

Olisiko näistä apua?

Onko muilla samanlaisia kokemuksia synntyksen jälkeisestä hiustenlähdöstä? Onko jostain löytynyt apua vai onko aika ainoa keino?




sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kohta taas kotona


Takana kahden viikon kesäloma ja 2000 km ajoa. Vielä olisi matkaa 280km jäljellä ja yöksi päästään omaan kotiin, omiin sänkyihin.

Olo on haikea, kaksi ihanaa lomaviikkoa meni ihan liian nopeasti. Tänä vuonna oltiinkin ensimmäistä kertaa näin pitkään yhtäjaksoisesti pois kotoa. Voi tuntua aluksi taas vähän oudoltakin olla kotona. Ainakin tänään illalla.

Kahteen viikkoon on mahtunut kyllä paljon kaikkea. Loma aloitettiin juhlimalla esikoisen 8-vuotissynttäreitä. (Edelleen tuntuu oudolta, että poika on jo kahdeksan vuotta! Mihin aika on oikein mennyt? Vastahan mä opettelin olemaan äiti.) Synttärit meni itsellä pienessä väsymyssumussa, mutta pojalla oli kivaa ja se on tärkeintä.

Lomamatkan ensimmäiset neljä päivää oltiin mökillä, enemmän tai vähemmän vesisateista nauttien. Sieltä jatkettiin matkaa Kuusamon kautta Äkäslompoloon. Yllästunturin valloituksesta jo kerroinkin. Sen lisäksi kiivettiin (pähkähulluina) Pirunkurua pitkin Kesänkitunturille.

Pirunkuru

Sanoin pähkähullu, koska sellainen olo tuli kiviä pitkin kiivetessä vauva kantorepussa. Itsellä meinasi usko loppua ja tulihan siinä tiuskittuakin muulle perheelle. Siitä huolimatta onnistuttiin ja maisema oli kyllä kiipeämisen arvoinen.

Maisema Kesänkitunturilta

Tänään ollaan istuttu lähes koko päivä autossa, eikä ole mitään erityistä herkkua kyllä meidän vauvan kanssa ollut. Vauva on näemmä päättänyt, että autossa ei enää nukuta kuin max 20 min ja niitäkään pätkiä ei ole montaa tänään ollut. Esikoisen kanssa ollaan vaihdeltu paikkoja niin, että olen välillä istunut vauvan vieressä. Onneksi pullosta on helppo syöttää liikkuvassakin autossa. Välillä tekisi kyllä mieli hypätä autosta ulos, kun ei jaksaisi enää kuunnella vauvan kirkumista.

Vauvan lisäksi autossa remuavat esikoinen ja nelivuotias uusien lelujensa kanssa. Viimeisin leluostos tehtiin eilen Wood Jewel Designin myymälässä Pellon vihreällä pysäkillä, mistä esikoinen osti suloisen pehmopöllön. Äkäslompolon myymälästä tarttui nelivuotiaan mukaan pehmokoiranpentu.

Ensi viikolla alkaa arki meidänkin perheessä. Mies menee huomenna taas töihin ja esikoinen aloittaa tiistaina toisen luokan. (Äiti ei saa kuulemma enää saattaa kouluun.) Jäädään nelivuotiaan ja vauvan kanssa taas harjoittelemaan omaa arkeamme ja odottelemaan, että nelivuotiaan kerho alkaa syyskuussa.

Mukavaa koulunalkua kaikkiin perheisiin!

torstai 11. elokuuta 2016

Yllästunturin valloitus

Kun olemme lomalla Ylläksellä, ulkoilemme mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman paljon. Tänä vuonna koko perheelle hankittiin varsikengät matkaan, jotta kävely olisi mahdollisimman kuivaa ja tukevaa. Vaihteleva ja epävakainen sää on hankaloittanut hieman ulkoilua, mutta päivittäin ulos ollaan onneksi päästy. Sateen sattuessa maisemia voi ihastella myös autosta.

Velhopolku oli niin kiva paikka, että haluttiin lähteä uudelle luontopolulle. Ajatuksena oli, että käveltäisi Kesänkijärven ympäri kulkeva 6km pitkä Hillapolku. Tuokin reitti on viime kesältä tuttu ja maasto on niin helppoa, että nelivuotiaskin jaksaisi sen kävellä. 

Lähteminen ei koskaan suju meiltä nopeasti. Sujuuko se muissa lapsiperheissä? Ensin piti odottaa, että vauva heräisi aamupäiväuniltaan, ja heräsikin vain hetken nukuttuaan. Loistava alku retkelle, kun vauva nukkui vain pienet tirsat, kitisisikö koko matkan? Sitten piti laittaa vanhemmille pojille ruokaa, koska aamupalasta oli jo sen verran pitkä aika. Ruoan jälkeen kerättiin tarvittavat tavarat kasaan, koska en ollut tajunnut tehdä sitä vauvan nukkuessa. Kun kaikki muu oli valmista, huomasin itse olevani edelleen yöpuvussa. Kiireesti oikeat vaatteet päälle ja lapset ja tavarat autoon. Ja alkoi sataa.

Hillapolku piti jättää toiseen päivään ja lähdettiin etsimään sateetonta paikkaa. Toisella puolella Yllästunturia, hiihtokeskuksen puolella, ei satanut, joten sinne siis. Perillä paistoi aurinko ja päätettiin, että josko tänä vuonna päästäisi kävelemällä tunturinhuipulle. Tämä on ollut jo useana kesänä tavoite, mihin ei olla päästy. Nyt lähdettiin ylös eri puolelta tunturia ja tie vaikutti ainakin aluksi tarpeeksi loivalta.


Yllästunturi

Puoliväliin päästiin, ennen kuin sade siirtyi meidän puolella tunturia. Ja vettä tuli paljon. Kaatosateessa ei ollut mikään nautinto kävellä vauva kantorepussa, väsynyt nelivuotias vieressä valittamassa selkäkipua. Selkäkipu talttui onneksi Nalle Puhin aamujumppaa matkiessa: kädet ylös taivasta kohti, kurota kovasti ja sitten alas varpaisiin. Ja uudelleen. Muutaman kerran poika jaksoi nauraen jumpata, mutta lopulta loppua kohden jyrkkenevä nousu oli liikaa. Itse en pystynyt ottamaan nelivuotiasta syliin, vaikka olisin halunnut. En ole niin voimakas, että olisin saanut nostettua pojan jotenkin järkevästi syliin tai edes reppariin, kun vauva on kantorepussa. Oli surkeaa katsoa, miten oma lapsi seisoi väsyneenä ja märkänä kaatosateessa. Onneksi mies sai kannettua pojan sylissään loppumatkan.

Sadepilvet saapuvat

Ylhäällä vietettiin pitkä tovi Ylläskammi 718-ravintolassa. Kupillinen kahvia toi kummasti taas energiaa. Pojille ostettiin donitsien lisäksi vielä kanakori, mikä tyhjeni sellaisella vauhdilla, että huomasi kiipeämisen verottaneen voimia. Vauva makoili syömisen ajan jokellellen tyytyväisenä pöydällä. Kantorepun päälle sai viritettyä melko hyvin kertakäyttöisen sadetakin ja sen alla vauva pysyi kuivana. Onneksi vauva viihtyi siinä pöydällä, koska omat vaatteeni olivat sen verran märät, että muuten olisi ollut märkä vauvakin. Tosin, juuri tällä kerralla, vaippa ei pitänyt. Ja tietenkään ei ollut myöskään vaihtovaippaa mukana. Itselläni oli selässä vain taskullinen juoksuvyö; tuttipullo, äidinmaidonkorviketetra ja kamera vievät kaiken tilan.

Ylläskammi 718:n kanakori

Paluumatkalla vettä tuli vielä enemmän ja alamäkeä oli hankala ja pelottava mennä kaatosateessa kantorepun kanssa. Pelkäsin alkumatkan, että liukastun ja kaadun vauvan päälle. Jotenkin oli kuitenkin pakko kasata itsensä, ettei vauva ja varsinkin edellä kulkeva nelivuotias huomaisi äidin pelkäävän. Nelivuotiaan vilpitön höpöttely ja patojen rakentaminen kivistä ylhäältä virtaavan sadeveden eteen työnsivät pelkoni sivuun ja nautin tosissani poikani touhuamisesta. Vaikka jouduinkin muistuttamaan vähän väliä, että olemme menossa melko jyrkkää tietä alas ja pitää olla varovainen.


Aistiyliherkkä esikoinen oli lopulta vanhemmista pojista se, jota jouduttiin kantamaan loppumatkasta. Poika ei siedä märkiä vaatteita ja sateen kastelemat vaatteet herkistivät tuntoaistin niin pintaan, että kengät, jotka olivat olleet hyvät ennen sadetta, alkoivat sattua. Nilkuttava esikoinen suututti, vaikka pitäisi ymmärtää poikaa paremmin. Varsinkin, kun olen itsekin aistiyliherkkä ihminen. Pojan kiukuttelu tuntui vaan melkoiselta diivailulta, koska hän pystyi halutessaan juoksemaan. Mies armahti lopulta pojan, tai kyllästyi odottamiseen, ja kantoi pojan autolle.


Kaikesta huolimatta autolla oli voittajafiilis. Päästiin tunturinhuipulle, valloitettiin Yllästunturi.  Onnistuttiin kaatosateessa, 4kk ikäisen vauvan kanssa. Hyvä meidän tiimi!


Mistä sinulle on viimeksi tullut voittajafiilis?  Missä tilanteessa olet viimeksi ollut lapsestasi ylpeä? Onko lapsi oppinut jonkin uuden taidon, onnistunut jossain uudessa tai vanhassa asiassa vai jotain muuta? Onko jokin asia sujunut perheen kanssa normaalia paremmin vai oletko itse ylittänyt itsesi jossain?



tiistai 9. elokuuta 2016

Luontopolulla lasten kanssa


Ylläs on ykkönen, sanotaan. Ja totta se on! Ylläs ja erityisesti Äkäslompolo on valloittanut tämän äidin sydämen täysin, samoin on käynyt koko perheelleni. Rakastuminen tapahtui neljä kesää sitten. Silloin uskaltauduimme ensimmäistä kertaa matkaan nykyisen nelivuotiaan ollessa 4kk ikäinen eli yhtä vanha kun vauvamme on nyt.

Luonnossa liikkuminen Ylläksen mahtavissa maisemissa antaa uskomattoman paljon energiaa jaksaa arkea kotona. Maisema on paikoin melko karua, mutta ehkä juuri se kiehtookin itseä eniten. Vihreääkin maisemaa kyllä löytyy, esimerkiksi Varkaankurun Velhopolulta.

Lasten kanssa liikkuminen rajoittaa luontopoluilla kulkemista ja niiden tutkimista. Kaksi kesää sitten selvitimme enemmän, mitkä luontopolut olisivat sopivan pituisia silloiselle kaksivuotiaallemme. 3,5km pituinen Varkaankurun Velhopolku kuulosti siltä, että siitä selviytyisi vaikka sitten kantamalla poikaa.


Reitti vakuutti meidät heti. Luontokeskus Kellokkaan pihasta lähtevä Velhopolku kulkee suuren osan matkasta pitkospuita pitkin puiden lomassa. Vieressä kulkee soliseva (paikoin melkein kohiseva) puro ja maisemat on ihanat ja kauniit. Noin puolivälissä oleva nuotiopaikka auttaa lapsia jaksamaan loppuun.

Eilen oli vanhempien poikieni kauan odottama päivä: lähtö Velhopolulle. Vauva viihtyy melko hyvin kantorepussa, joten olo oli luottavainen luontopolulle lähdöstä. Meillä on käytössä catbirdbaby Pikkolo kantoreppu, mikä ei ole Suomessa kauhean yleinen. Reppua ei saanut keväällä kuin muutamasta suomalaisesta verkkokaupasta, tällä hetkellä en löytänyt sitä enää mistään. Ulkomailta repun saisi tilattua ja kuosejakin on useita. Jostain syystä kyseinen merkki ei ole Suomeen ainakaan vielä rantautunut. Sain lainata kaverini reppua ennen ostopäätöstä ja pähkäilin tämän ja Manducan välillä useita päiviä. Pikkolo istui itselleni kuitenkin paremmin, enkä ole katunut hankintaa: hartiat eivät ole kipeytyneet vauvan kantamisesta ja olkaimet saa tukemaan selkää sopivasti. 

Catbirdbaby Pikkolo kantoreppu

Päivä oli harmaa, mutta lähtiessä ei satanut. Vanhemmat pojat juoksivat aluksi yhdessä edellä, joten maisemien ihailu jäi lähinnä äidin tehtäväksi. Pitkospuita oli suhteellisen helppo kulkea kantorepun kanssa, mutta alussa olevat jyrkähköt betonista tehdyt portaat oli hankala kulkea alaspäin. Hitaasti kulkien sekin onneksi onnistui.

Puoliväliin päästiin ennenkuin alkoi sataa. Nuotiopaikka oli korvattu upouudella kodalla, missä oli hyvä olla sateensuojassa. Pojille oli tällä kerralla mukana vain välipalakeksit, kun ennen lähtöä oli juuri syöty. Eihän se tietenkään ollut sama, itsekin tajusin sen kesken reissun. Seuraavalle retkelle täytyy ottaa enemmän evästä. Onneksi metsästä löytyi mustikkaa, mitä nelivuotias reippaana poimi syötäväkseen. 

Useampikin vanhempi henkilö ihasteli meidän reippaita poikia kodalla ja luontopolullakin ohi kävellessään. Lasten kanssa luontopolulla kulkeminen ei ilmeisesti ole niin yleistä kuin voisi olettaa. Ihmettelen, miksei. Omaa sydäntäni lämmitti kuulla, kun omien lasteni reippautta kehuttiin. Olin itsekin heistä ylpeä. Ja erityisen ylpeä olin siitä, että nelivuotias jaksoi tänä vuonna kävellä koko matkan itse. 


Velhopolku ja sen maisemat olivat juuri niin upeat kuin muistinkin. Vauvakin nukahti alkuhuudon jälkeen (ilmeisesti piti pelotella eläimet ja linnut tiehensä), joten ehdin jutustella kävellessä erityisesti nelivuotiaan kanssa. Esikoinen paineli tapansa mukaan reilusti edellä. Velhopolusta jäi muistoksi energinen ja hieman väsynyt olo, kahdella kameralla otettuja valokuvia (mies varsinkin harrastaa luontokuvausta ja ottaa upeita kuvia) sekä nelivuotiaan suohon upottama märkä kenkä. Kaikilla taisi olla kivaa, sillä ei ehditty vielä autoon, kun piti jo vastata kysymykseen, koska mennään uudelleen.


lauantai 6. elokuuta 2016

Hotelliyö Kuusamon Tropiikissa

Meidän perheen kesälomamatka jatkui eilen mökiltä Kuusamoon, missä yövyimme hotellissa.

Meidän kahdeksan- ja nelivuotiaat pojat on hyvin energistä sorttia. Erityisesti kahdeksanvuotias esikoinen on ollut aina varsinainen ikiliikkuja. Poika ei taida pysyä paikallaan edes nukkuessaan, vaikka nukkuukin sikeästi öisin. Nelivuotias menee isoveljen perässä paikasta toiseen ja matkii kaikessa. Keskenään pojat leikkivät taisteluleikkejä, Minecraftia ja muita "poikien leikkejä". Ja juoksevat joka paikkaan, varsinkin yhdessä ollessaan.

Ajatus hotelliin menemisestä kauhistutti siis hieman etukäteen - varsinkin kun soppaan lisätään vielä öisin heräilevä nelikuinen vauva. Pysähdymme kyllä usein hotelliin yöksi, kun menemme Ylläkselle. Ajomatka kestää kauan ja lapset jaksaa istua autossa hyvin vaihtelevasti. Ja rehellisesti sanoen itsekään en kauhean mielelläni istu koko matkaa putkeen. Selkää alkaa särkeä ja koko ajan saa vaihtaa asentoa etsien parempaa ja mukavampaa. Muutaman kerran vuosien mittaan ollaan ajettu koko yö, mutta ei se mitään herkkua ole ollut. Vaikka lapset ovatkin nukkuneet ja itsekin olen saanut nukuttua, kun mies ajaa yleensä aina.

Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hotelliin oli tarkoitus pysähtyä kolmen lapsen kanssa. Etukäteen pähkäilin, söisikö vauva maidon huoneenlämpöisenä, se kun ei ennen ole ollut mitään suurta herkkua. Ja pelkäsin, heräsivätkö vanhemmat pojat yöllä vauvan kitinään. Ja kauhistelin jo valmiiksi, mitä jos vauva ei nukukaan, vaan heräilee koko yön. Hotellin käytävät houkuttelevat yleensä myös juoksemaan ja samalla äänentaso kohoaa melkein huutamiseksi. Muistutan poikiamme asiasta aina, koska itse inhoan kuunnella, jos käytävältä kuuluu meteliä. Vaikka muistan, että itsekin tuli juostua lapsena ainakin laivan käytävillä. Koska pitkä käytävähän oikein käskee juoksemaan. Siitä huolimatta on pakko komentaa omia lapsia kävelemään juoksemisen sijaan.

Yövyimme Holiday clubin Kuusamon Tropiikin perhehuoneessa. Ihan  mukava perushuone, isommille pojille oli sänky valmiina sohvalla ja nelivuotiaalle oli kylppärissä jakkara, mikä oli kiva yllätys. Vauvalle ei erikseen tilattu sänkyä, vaan tarkoitus oli hyödyntää vaunuja yöllä. Tällä kertaa kylpyläkäynti ei kuulunut matkasuunnitelmiin, vaikka Kuusamon Tropiikin kylpylä onkin toimiva paikka lastenkin kanssa. 

Sen sijaan ilta meni Ravintola Mangon kabinetissa, Á la carte-ravintolassa. Pitkään tuli mietittyä sitäkin, voiko lasten kanssa mennä tällaiseen ravintolaan ja löytyykö sieltä syötävää meidän (välillä) nirsoille pojille. Riskin ottaminen kuitenkin kannatti: pojat osasivat käyttäytyä hienosti ja käynnistä jäi hyvä fiilis itsellekin. Kehuin poikia moneen kertaan sekä eilen että tänäänkin, koska koskaan aikaisemmin ravintolassakäynti ei ole onnistunut näin hyvin, vaikka harvoin tuleekaan käytyä muualla kuin hampurilaisravintolassa.

Pippuripihvi oli herkullista 

Tietenkin kaikenlaista pientä sattui, kuten se, että nelivuotiaan maitolasi kaatui. Mutta vahinkoja sattuu ja onneksi pöydässä olevat servetit riittivät. Vauva oli aluksi hereillä ja kun alkoi itkeä nälkää ja väsymystä, yritin kauhuissani hyssyttää pienen hiljaiseksi, ettei muut asiakkaat häiriintyisi. Tosin tämäkin ajattelu tuntui turhalta, koska myöhemmin läheisessä pöydässä istuva seurue piti huomattavan paljon kovempaa meteliä kuin meidän väsynyt vauva.

Etukäteen pelkäämäni yökin sujui mahdottoman hyvin. Vauva heräsi ensimmäisen kerran vasta aamuyöstä, söi maidon huoneenlämpöisenä ja jatkoi uniaan. Vanhemmat pojat eivät heränneet vauvan ääntelyyn ja koko perhe taisi nukkua yön hyvin. Hyvin sujunut hotellivierailumme päättyi aamupalabuffettiin, missä lapsille maistui kerrankin ruoka. Vaikka vauva istuikin pitkään sylissäni hankaloittaen suuresti syömistä, välillä on luksusta hakea valmis aamupala buffetpöydistä. Aamupalan kruunasi, kun vauva nukahti vaunuihin ja ehdin syödä rauhassa tarpeeksi aamupalaa seurustellen samalla muun perheen kanssa.

Miten lasten kanssa pärjää parhaiten hotellissa? Onnistuneita ja vähemmän onnistuneitakin kokemuksia olisi kiva kuulla.



torstai 4. elokuuta 2016

Ekaa kertaa sienessä

Kanttarelleja

Eilen tuli käytyä sienessä, ensimmäistä kertaa ikinä. Meidän perheessä ei käytetä sieniä, vaikka joka syksy onkin ollut tarkoitus alkaa sienestää. Herkkusieni on ainoa sieni, mitä tulee joskus syötyä ja sekin pizzassa tai grillattuna. Syön kyllä sieniä, jos niitä ruoassa on. En vain osaa käyttää niitä ruoanlaitossa. Muu perhe ei niihin edes koske.

Muutama viikko sitten kaikki kuitenkin muuttui, kun appi antoi pussillisen kanttarelleja. Sienet oli appeni sekä oman mieheni ja vanhempien poikieni keräämiä, he olivat keskenään viikonlopun mökillä. Otin tarjotut sienet epäröiden: osaisinko tehdä niistä mitään?

Lopulta uskaltauduin paistamaan pienen määrän sieniä sipulin kanssa ja silloin iski ahaa-elämys; ruokahan oli hyvää. Loput sienet tuli siitä huolimatta pakastettua odottamaan tulevaa. Jotta saan muunkin perheen niitä syömään, jemaan todennäköisesti sienisilppua johonkin sitä sen enempää mainostamatta.

Mökiltä löytyi tällä viikolla kauniin keltaisia kanttarelleja ja päätin kerätä niitä, tuumien asiaa ja etenkin keräten voimia muutaman päivän. Vauva kantorepussa, kulho toisessa kädessä ja sieniveitsi toisessa lähdin päättäväisesti hakemaan meille illaksi herkkua. Hirveät järjestelyt, että pääsi keittiön ikkunan taakse sieneen...

Kahden sienen jälkeen piti jo luovuttaa: vauvan kanssa oli hieman hankala kumartua poimimaan sieniä. Suurin hankaluus oli siinä, ettei meidän vauva viihdy paikallaan. Ei kantorepussa, rattaissa, autossa tai sylissä. Muuten olisi voinutkin viihtyä sienestyskaverina pitempään.

Onneksi mies ehti hakea vauvan edes hetkeksi ja sain kulhon puolilleen kanttarelleja. Jäi kuitenkin mietityttämään, otetaanko vauvoja kantorepussa mukaan sieni- tai marjametsään? Ja jos otetaan, miten kumartuminen onnistuu? Itsestä tuntuu, että vauva pitäisi sitoa hyvin tiukkaan, jos haluan kumartua, eikä oma poikani niin tiukassa ainakaan viihdy.

Sienien kerääminen piti lopettaa ukkosen tuloon ja loput poimin hätäisesti vauva sylissä. Miehen oli pakko lähteä pelastamaan tavaroitaan sateelta, mutten pystynyt lopettamaan ennen kuin sain kerättyä ne sienet, mitkä oli tarjoituskin.

Sienet paistoin (samalla kun ensin viihdytin vauvaa, sitten syötin ja sitten yritin nukuttaa) sipulin kanssa voissa ja maustoin suolalla ja pippurilla. Hyvää tuli, vaikka lapset eivät suostuneet edes maistamaan.

Paistettuja kanttarelleja sipulin kera


maanantai 1. elokuuta 2016

Laatuaikaa miehen kanssa

Kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi vietettiin miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen. Ja mitä tehtiin? Käytiin hammaslääkärissä. Huoh. Ei voi muuta sanoa. Ei ollut ihan ensimmäinen asia, jonka takia olisin nelikuisen vauvan halunnut viedä ekaa kertaa hoitoon. Mutta viikonloppuna vihlomaan alkanut hammas vaati hammaslääkärissä käyntiä ja kun miehenkin piti ennen lomareissua päästä hammaslääkäriin, ei ollut juurikaan vaihtoehtoja. Saimme molemmat mukavasti samaan aikaan särkyvastaanotolle ajan ja vauvallekin löytyi hoitaja, joten tämän vauvan kanssa syy jättää ensimmäisen kerran hoitoon oli tällainen.

Päivälevon jälkeen pakattiin siis lapset autoon ja ajettiin isäni luo. Onneksi sinne pystyi vauvankin viemään hoitoon, koska muuten olisin joutunut ottamaan tämän mukaani hammaslääkäriin ja kokemuksesta voin kertoa, ettei se ole kivaa. On hieman vaikea rentoutua hammaslääkärintuolissa, kun vauva kitisee vieressä. Mutta tänään siis vauvalle saatiin hoitaja ja päästiin miehen kanssa yhdessä matkaan. Kaiken huippu tällä meidän ensimmäisellä kahdenkeskisellä reissullamme oli se, että odotimme eri odotustiloissa. Se siitä yhteisestä ajasta. Tilanne oli niin koominen, että vieläkin naurattaa. Ei muutakaan voi.

Vauvalla ei ollut hoidossa mennyt ihan niin hauskasti. Pieni on alkanut vierastaa ja tilanne oli niin outo ja uusi, että oli ilmeisesti itkenyt lähes koko sen tunnin, kun oli hoidossa. Vanhemmat pojat juoksivat ulos meitä vastaan, mitä ei yleensä ikinä tapahdu. Pikkuveljen itkeminen oli rasittanut heidät(kin) todella tehokkasti. Sisältä löytyi itkemisestä uupunut vauva, jonka kävin nopeasti nostamassa omaan syliini. Vaikka käyn välillä lenkillä, kaupassa tai kuntosalilla ilman vauvaa, aiemmin olen ollut levollisemmalla mielellä. Tilanne on ollut eri: vauva on jäänyt isänsä kanssa kotiin, usein yöunille. Mieheeni luotan täysin: tiedän, että hän pärjää loistavasti lasten kanssa. Isäni ei ole vauvaa koskaan hoitanut. Ja vaikka tiedänkin, että heillä pärjätään pienenkin vauvan kanssa, aina on hieman huolestunut olo. Tuttua varmasti monelle äidille.

Täytyy toivoa, ettei vauvan itkeminen ja vierastaminen pelästyttänyt isäni perhettä, vaan saamme joskus jatkossakin viedä pojat sinne hoitoon. Vaikka käymmekin heillä aina välillä kylässä, pojat ovat hyvin harvoin hoidossa heillä. Saattaa siis olla, että vauva vierastaa seuraavallakin kerralla. Siihen voi kuitenkin olla sen verran pitkä aika, että ehkäpä tilanne on silloin jo ihan eri.

Hammaslääkärissä käynti saatiin siis hoidettua jokseenkin kunnialla, eikä vihlovassa hampaassani ollutkaan epäilyistäni huolimatta reikää. Ilmeisesti vauvan kantamisesta kipeytyneet hartiat ja niska ovat aiheuttaneet sen, että puren yöllä hampaita yhteen normaalia voimakkaammin ja se on aiheuttanut hampaan vihlomisen. Hammaslääkäri suositteli käyttämään iltaisin lämpötyynyä ja myös hieronta kuulemma olisi tärkeää. Pitääkin muistaa muistuttaa siitä kotona. Kaiken säheltämisen jälkeen päästiin vihdoin lähtemään kesälomamatkalle. 


Loma aloitettiin mökiltä ja perjantaina jatketaan matkaa Kuusamon kautta Ylläkselle.