perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kesäloma alkaa

Miehellä alkaa kesäloma, joten seuraavat kaksi viikkoa lasten kanssa on toinenkin aikuinen. Ihana, mahtava ja hyvin odotettu asia. Vaikka lasten kanssa on ihanaa olla kotona, on se myös todella raskasta. Kotitöiden tekeminen vauva sylissä samalla, kun pitää olla vanhemmille pojille erotuomarina, ruoanlaittajana, siivoojana, vaatteiden ja kadonneiden lelujen etsijänä, legojen korjaajana ja harmistusten lohduttajana eli äitinä, syö voimia - joka sekunti. 

Nyt on siis aivan loistava aika jakaa arjenvastuu kahdeksi viikoksi miehen kanssa ja nauttia siitä, että koko perhe on yhdessä pidemmänkin ajan. Kaikista parasta tulevassa lomassa on kuitenkin se, että viikon kuluttua meidän perhe vaeltelee (ainakin luontopoluilla) Ylläksen mahtavissa maisemissa. 

Ennen lomaa pitää selviytyä vielä esikoisen 8-vuotissynttäreistä. Arki taitaa olla tällä hetkellä liiankin kiireistä, koska häpeäkseni joudun myöntämään, että meinasin unohtaa pojan synttärit kokonaan. Muutama viikko sitten heräsin aamuyöstä ajatukseen, että olen kokonaan unohtanut kutsua vieraita synttäreille. Aamulla ensimmäisenä puhelin käteen naputtelemaan tekstiviestikutsuja sukulaisille. Normaalisti suunnittelen juhlat todella ajoissa ja kutsutkin lähetän n. kuukautta aikaisemmin. 
Mokkapaloja synttäreille
Myös tarjottavien suunnittelu on jäänyt viimetippaan. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Suunnitella leivottavia siis. Tai mitään muutakaan. Esikoisen kanssa suunnittelusta ei meinannut tulla mitään, poika haluaa pizzaa ja karkkia, ei muuta. "Sä saat äiti päättää, mitä teet. Mä en syö kuitenkaan oikeastaan mitään. Ei, en syö täytekakkua." Helpotti oikeastaan, eipähän tarvitse ruveta kakkua väsäämään. Vaikka itse täytekakusta tykkäänkin, nyt en sellaista jaksaisi tehdä. En edes valmiista kakkupohjasta, mitä käytin maaliskuussa keskimmäisen 4v. synttäreillä viimeisilläni raskaana. Ennakkoluuloistani huolimatta valmiista kakkupohjasta tuli ihan hyvä kakku.   

Tarkoituksena oli leipoa osa valmiiksi pakkaseen ja sulattaa juhlapäivänä niitä. Mutta tämä äiti ei saanut alkuviikosta mitään aikaiseksi. Stressi alkoi vähän kasvaa, kaikista  aikomuksistani huolimatta. Yritän kovasti, etten taas stressaisi näitä juhlia, ettei kävisi kuten ristiäisten kanssa viime kuussa. Vielä on pysynyt stressi jotenkuten kurissa, mutta juhlia edeltävä ilta ja juhlapäivän aamu ovat aina ne pahimmat kuopat. 

Tänään pitäisi siis leipoa. Ja on leivottukin. Aamulla tein yhden taikinan valmiiksi jääkaappiin, kiireellä tietenkin, koska oli vauva halusi jo nukkumaan. (Tietenkin, olihan heräämisestä jo kulunutkin tunti.) Päiväunien aikana ehdittiin esikoisen ja keskimmäisen pojan kanssa rakentaa leikkipuistossa hiekkalinnoja. Koska tietenkin juuri tänään on päivä, jolloin pojat halusivat lähteä puistoon. Yleensä heitä ei sinne hevillä saa. Vauva ei kauaa nuku aamupäivästä(kään), joten kauaa ei ehditty puistossa olla. Eikä tänään haitannutkaan, kotona odotti seuraavan taikinan tekeminen. Mokkapalataikinan teko onnistui melko hyvin, kun vauva makoili leikkikaarensa alla keittiön lattialla. 

Eilen sain tehtyä unelmatortut samalla, kun vanhemmat pojat pelasivat hetken pleikkarilla ja vauva istui kitisemässä sitterissä. Kääretorttupohjan tekeminen onnistuu todistetusti myös lattialla istuen: toisella kädellä pystyy sekoittamaan taikinaan jauhot, toisella kädellä silittämään vauvaa ja heiluttamaan lelua vauvan riemuksi. Loput tarjottavat täytyy vielä jossain välissä ehtiä leipomaan, mutta onhan tässä vuorokaudessa tunteja jäljellä..

Huhheijaa, kunhan nämä juhlat on juhlittu, tämä stressaantunut äiti siirtyy perheensä kanssa kesälaitumille aloittaen mökiltä ja jatkaen sieltä Ylläkselle.




torstai 28. heinäkuuta 2016

Vauva herättää öisin

 
Nelikuisen vauvan kanssa joutuu heräämään öisin, jaksoi tai ei. Tilanne ei ole vieras, eikä tullut yllätyksenä. Tietenkään. Olenhan heräillyt jo kahden aikaisemmankin lapsen kanssa. Mutta jälleen kerran tuli yllätyksenä se, miten paljon yöheräämiset verottavatkaan jaksamista.

Miten voi olla mahdollista, että sen unohtaa? Nelivuotiaamme ei ole koskaan ollut hyvä nukkuja. Jo vauvana jouduin öisin hyssyttelemään ja heijaamaan syömisen jälkeen, jotta poika rauhoittui takaisin nukkumaan. Kahdeksankuisena pojalla todettiin ensimmäinen korvatulehdus, joka saattoi olla kiusannut jo pidempäänkin, ainakin öisistä itkemisistä päätellen. Itse ei osannut korvatulehdusta epäilläkään, esikoisella ei ollut korvien kanssa ongelmia. Korvatulehdukset loppuivat lopullisesti vasta kitarisanpoistoon pojan ollessa 2,5-vuoden ikäinen. Siihen mennessä korvat oli putkitettu kaksi kertaa aikaisemmin ja meillä valvottu monta yötä viikossa. Poika heräilee vieläkin välillä öisin, usein alkuyöstä itkien. Mutta nykyään taitaa olla jokin ikään liittyvä asia. 

Nuorimmainen nukkui kolmikuiseksi asti yöt hyvin. Ensimmäisten kuukausien aikana heräsi yöllä kerran tai kaksi ja aina syömään. Muuten nukkui. 3kk rokotusten jälkeen meillä ei ole enää nukuttu öisin niin hyvin. Rokotukset eivät tietenkään vaikuta enää, kuten ärsyttävä terveydenhoitaja ilkeästi 4kk neuvolassa tokaisi. Sen tiedän itsekin, mutta olisi voinut jonkinlaista sympatiaa täti kokea vauvan kanssa heräilevää äitiä kohtaan. 

Oli syy mikä tahansa, vauva ei ole moneen viikkoon nukkunut enää öisin kuin parin tunnin pätkissä. Korkeintaan. Hyvinä öinä. Huonoina öinä saattaa herättää jopa 20 kertaa. Kyllä, olen laskenut. Tai yhtenä helvetillisenä yönä laskin, että olin noussut hyssyttämään kitisevää vauvaa 15 kertaa. Sitten en enää pystynyt laskemaan, mutta nousta piti senkin jälkeen. Eikä tilanne olisi niin paha, jos vauva nukahtaisi aina itse, mutta usein vaatii tuttia tai peitto on huonosti tai on kääntynyt sängyssä poikittain tai on valuttanut itsensä jalkopäätyyn mytyksi tai ... Ja joka kerta tarvitaan äitiä auttamaan, jotta pieni nukahtaa jälleen.  

Syöttäminenkin vaatii tietenkin sängystä nousemista, koska maito on haettava jääkaapista ja lämmitettävä. Mutta se ei ole ongelma. Yöllä syöttäminen on minun ja vauvan kahdenkeskistä aikaa, rauhallisinta sellaista. Monena yönä se kahdenkeskinen aika menee tosin molempien torkkuessa, vauvan samalla syödessä. Mutta ei kai sillä ole väliä, miten äiti-lapsiaikaa viettää, eihän? Syömisen jälkeen vauva nukahti aikaisemmin heti sänkyyn päästyään. Nykyään sängystä alkaa välillä kuulua hyvin kovaäänistä jokeltelua. Ilmeisesti n. klo 4 aamuyöstä on paras aika höpöttää asioitaan. Muu perhe ei ole siitä ihan samaa mieltä. Onneksi vanhemmat lapset nukkuvat toisessa huoneessa, eivätkä herää öiseen jokelteluun - aamuinen onkin sitten asia erikseen.

Pahimmillaan yöheräämiset tuntuvat kidutukselta. Kroppa huutaa väsyneenä armoa ja unta, väsymys alkaa tuntua pahoinvointina. Suututtaa, raivostuttaa ja itkettää. Itsestä tuntuu kauhealta, mutta vauvallakin voi olla jokin hätä, kun kerran herää. Tai sitten on vain jo tottunut siihen, että yön aikana heräillään koko ajan. Kuulemma puolivuotiaalle voi aloittaa jo unikoulun, neuvolalääkäri tiesi kertoa. Siitä ei vain ole meille apua, koska vauva nukahtaa aina, kun käy pikaisesti silittämässä, antamassa tutin tai korjaamassa peiton paremmin. Toistaiseksi öisin ei itketä. Onneksi! Toivottavasti tilanne pysyisikin niin. Itkevän vauvan hyssyttäminen yöstä toiseen vie järjen, ainakin hetkellisesti. Kokemusta on.

Mutta vaikka joutuisin heräämään öisin useita kertoja. Vaikka välillä tekisi mieli vetää peitto korviin, eikä nousta sängystä. Vaikka olenkin välillä päivisin vihainen ja kiukkuinen väsymyksestä. Vaikka välillä tuntuu, ettei enää jaksa, pysty eikä halua. Ja vaikka välillä onkin todella vaikeaa, tästäkin selviää. Ja yösyötön jälkeen, juuri ennen syliin torkahtamistaan, vauva avaa silmät ja hymyilee ihanaa hampaatonta hymyään. Äidin sydän pakahtuu jälleen onnesta ja hetken aikaa väsymys on tiessään.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kesän ensimmäinen raparperipiirakka




Esikoinen pyysi raparperipiirakkaa heti, kun raparperi alkoi alkukesästä kasvaa. Meidän pihalla sitä ei kasva, mutta lähellä asuvilta isovanhemmilta saa hakea halutessaan. Lupasin esikoiselle, että teen piirakkaa, kunhan ehdin. Kesän aikana pyyntö on uusiutunut monta kertaa ja vastaukseni on tainnut olla aina sama. "Teen kyllä, mutten nyt. Katotaan, koska olisi hyvä aika ja ehditään tehdä." 

Monta kertaa on pitänyt käydä hakemassa raparperia, mutta aina on tullut jotain muuta. Ja siis se muu on lähinnä ollut oma väsymys ja laiskuus. Isovanhemmille ei ole meiltä kotoa kuin parin minuutin kävelymatka, joten matkan pituutta ei voi syyttää. Äidin saamattomuutta voi. Esikoinen taisi luopua jo toivosta ja alkoi pyytää sen sijaan, että tekisimme mustikkapiirakkaa. Nolottaa myöntää, että vastaus siihenkin toiveeseen on ollut melko sama: Tehdään kun ehditään.

Viime viikolla otin itseäni niskasta kiinni. Raparperikausi ei jatku ikuisesti, joten nyt se piirakka olisi pakko saada tehtyä. Äitini tuli perjantaina juhlimaan esikoisen 8-vuotissynttäreitä etukäteen ja päätimme seitsemän- ja nelivuotiaan kanssa tehdä mummille raparperipiirakkaa. Torstaina vauvan aamupäiväunien aikana kipaisimme reippaina tuon parin minuutin matkan isovanhempien pihalle raparperia hakemaan. Vanhemmat pojat olivat niin iloisia asiasta, että jälleen katumus valtasi tämän äidin. Olisi pitänyt tehdä tämä jo aikaisemmin, kun poikani ovat sitä niin kovasti pyytäneet.

Raparperia vaarin pihalla





Samalla hakureissulla löytyi myös muutama vadelma, jotka katosivat hetkessä seitsemän- ja nelivuotiaan suihin.

Muutama vadelmakin löytyi

 Hyväksi todetulla ohjeella leivoimme poikieni kanssa (lue: äiti leipoi, pojat pelasivat Minecraftia) kesän ensimmäisen raparperipiirakan ja se oli herkkua. Pojat olivat reimuissaan, kun leivoin piirakan, eivätkä harmitelleet ollenkaan, etten aiemmin ollut leiponut. Heille oli tärkeintä, että saivat piirakkaa jossain vaiheessa kesää. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


 Raparperipiirakka 

75 g margariinia
1/2 dl sokeria
1 muna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl vaniliinisokeria
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
n. 3 dl raparperia paloiteltuna
1 prk kermaviiliä
1/2 dl sokeria + maun mukaan raparperin päälle
1 tl vaniliinisokeria
1 muna

Vaahdota margariini ja sokeri. Lisää muna ja keskenään sekoitetut kuivat aineet.
Taputtele taikina piirasvuoan pohjalle ja reunoille. Levitä raparperinpalat taikinan päälle. Ripottele palojen päälle halutessasi sokeria. 

Sekoita kermaviiliin muut täytteen aineet ja kaada seos raparperinpalojen päälle. Paista 200'C:ssa n.25 minuuttia.





.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Sängystä ylös väärällä jalalla



Millä saa pelastettua huonon aamun? Paistamalla lettuja.


Eilen tuli noustua väärällä jalalla. Aamu alkoi omasta mielestäni ihan liian aikaisin: klo 7:11. Kesän alussa vanhemmat pojat heräsivät monesti vasta lähempänä yhdeksää ja kaikki ajat ennen sitä tuntuu liian aikaiselta, varsinkin jos vauva vielä nukkuu. Eilen seitsemän- ja nelivuotias heräsivät kuitenkin heti, kun ovi naksahti kiinni miehen lähdettyä töihin. Ja se naksahdus oli todella hiljainen, ei mikään pamahdus. En tajua, miten siihen herää. Varsinkaan, kun huoneessa humisee ilmanpuhdistin toiseksi kovimmalla asennolla. Siis vanhempien poikien huoneessa humisee. Ilmanpuhdistin on välillä melko kovalla teholla lastenhuoneessa, ettei nelivuotias herää yöllä vauvan mahdolliseen itkuun. Sen lisäksi viimeistään mies sulkee huoneen oven herätessään, etteivät pojat häiriinny äänistä. Välillä suljen sen itse syöttäessäni vauvan yöllä.

Kaikesta huolimatta vanhempia poikia ei nukuttanut eilen aamulla enää seitsemän jälkeen. Sen sijaan he menivät kovalla kolinalla katsomaan telkkarista ohjelmaa. Jälkiviisaana tajuan, että olisi pitänyt itse vain jäädä sänkyyn ja yrittää jatkaa unia. Sen jälkeen siis, kun esikoinen oli käynyt pyytämässä luvan katsoa telkkaria. Jos olisin antanut poikien katsoa keskenään telkkaria, aamu olisi alkanut paremmin. Esikoinen ehti kuitenkin havahduttaa vauvan ja se taisi suututtaa eniten. Itse on hyvin vaikea jatkaa uniaan, kun vauva kitisee sängyssä ja vaatii tuttia parin minuutin välein. Vauva jatkoi lopulta unia, mutta huono aamu oli osaltani jo alkanut.

Kehen väsynyt ja kiukkuinen äiti siis purkaa epäreilusti ärtymyksensä? (Melko) viattomiin lapsiinsa tietenkin. Jälleen kerran toivoisin, että aikaa saisi kelattua takaisinpäin. Säksätykseni ja tiuskimiseni ei varmasti ollut pojista kivaa kuunneltavaa heti aamusta. Piti käydä naputtamassa poikien valitsemasta ohjelmasta, koska eikö aamulla voisi katsoa vaikka Pikku Kakkosta? Tiedän hyvin, ettei esikoinen jaksa Pikku Kakkosta enää katsoa, mutta sanat tulivat ulos suusta ennen kuin ehdin taaskaan ajatella. Kauniimmin asian olisi ainakin voinut lapsille sanoa. Sen lisäksi kiukkusin pojille siitä, että jouduin heräämään. Ja siis, kumpikaan ei pyytänyt minua olohuoneeseen. Uskon, että toivoivat saavansa ollakin kahdestaan.

Kiukkuamisen jälkeen menin vielä hetkeksi sänkyyn, syyllisenä ja huonoa omaatuntoa potien. Uni ei tietenkään enää tullut. Kaduin suunnattomasti kiukustumistani ja syytin itseäni maailman huonoimmaksi äidiksi. Muutaman minuutin annoin itseni rypeä itsesäälissä ja sen jälkeen ryhdistäydyin. Päätin aloittaa päivän alusta ja hyvittää tiuskimiseni pojilleni. Sängystä nousi tällä kertaa hyväntuulinen ja virkeä äiti. Riita sovittiin ja paistoin poikieni riemuksi aamupalaksi lettuja.

Millä muilla tavoilla huonon aamun saa pelastettua?


torstai 21. heinäkuuta 2016

Lapsen kaveri ei tullutkaan


 
Nelivuotiaalle piti tulla tiistaina kaveri leikkimään. Sopivan päivän löytyminen ei ollut ihan helppoa, mutta sellainen oltiin kaverin äidin kanssa onneksi löydetty. Kerroin maanantaina, että kaveri tulisi huomenna ja näin, miten nelivuotiaan aivot raksuttivat, kun hän mietti, koska on huominen. Ja voi sitä iloa, kun poika tajusi, että huominen olisi sitten, kun on nukuttu yksi yö.

Tiistaina oltiin nukuttu se yksi yö, eikä nelivuotias meinannut pysyä aamupalalla paikallaan, kun odotti niin innoissaan. Oltiin sovittu, että kaveri tuodaan klo 10. Nelivuotias tuntee jo jonkin verran kelloa ja hän kävi monta kertaa katsomassa, onko kello jo tarpeeksi. Ja olihan se. Vihdoinkin kello oli 10. Ja sitten se oli 10:10. Ja 10:20 ja 10:27. Ja siinä vaiheessa jouduin surukseni toteamaan, että ei se kaveri taidakaan tulla. Että olisikohan kaverin äiti unohtanut.

Itsellä meinasi itku tulla, kun näin poikani surulliset kasvot. Mitä siihen voi vastata, kun lapsi kysyy, että miksei kaveri tullutkaan? Niin, sitä samaa itsekin ihmettelen! Miten voi olla mahdollista, ettei kaveria tuotu, vaikka niin oli sovittu? Miten tuollaisen asian voi unohtaa? En vain tajua. En oikeasti tajua, miten voi unohtaa, että on sopinut jonkun kanssa lapselleen leikkitreffit. Eivätkö ihmiset käytä kalenteria? Itseäni suututti todella paljon.

Vaikka olisi kesäloma. Vaikka olisi ilmaantunut muuta menoa. Vaikka olisi mitä, on silti todella epäkohteliasta jättää tulematta ilman ilmoittamista. Tietenkin olisin ymmärtänyt, jos kaverin äiti olisi lähettänyt aamulla tekstiviestin, ettei heille sittenkään sovi tänään. Nelivuotias olisi ollut pettynyt, mutta ainakin asiasta olisi ilmoitettu. Mutta se, että jättää vain tulematta, on törkeää.

Asia selvisi tiistaina melko pian, kun laitoin kaverin äidille tekstiviestiä asiasta. Hän oli kokonaan unohtanut asian. Ei edes pahoitellut. Itselle jäi sellainen kuva, että kesällä voi unohtaa sovitutkin tapaamiset, koska hei, on kesä. Edelleenkään en ymmärrä. Kesä tai talvi, sovitusta pidetään kiinni. Kalenteri auttaa tässä todella hyvin. Sinne on helppo laittaa merkintä oikealle päivälle oikealle kellonajalle ja kas, muistaa pitää sovitusta kiinni.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun poikieni kaveri ei tule sovitusti. Koska poikani ovat vielä sen verran nuoria, syy on toistaiseksi vanhemmassa. Ensimmäisen kerran näin kävi kaksi vuotta sitten esikoisen 6-vuotissynttäreillä. Esikoisen synttärit on elokuun alussa ja 6v. juhlien jälkeen todettiin, ettei silloin kannata pitää kaverisynttäreitä, koska suuri osa kavereista on vielä muualla viettämässä lomaa. 6v. juhliin oli tulossa alunperinkin vain kaksi kaveria, mutta lopulta vain toinen tuli. Toisesta ei kuulunut mitään. Asia selvisi, kun itse kysyin: kaverin äiti oli unohtanut ja olivat lähteneet lomamatkalle. Ei pahoittelua, koska hei, olihan sentään kesäloma.

Keskimmäisen 4-vuotissynttäreitä juhlitiin tämän vuoden maaliskuussa ja silloinkin paikalta puuttui yksi kaveri. Ei ilmoitusta, ei mitään. Ihmeen pitkään neljä- ja viisivuotiaat pojat jaksoivat kaveriaan odottaa, vaikka pöytään olikin herkut jo katettu. Lopulta oli itse pakko laittaa jälleen viestiä, että ovatko tulossa. Tällä kertaa kaverin äiti ei ollut unohtanut; päivä oli mennyt vain sekaisin ja olivat tulossa vasta seuraavana päivänä. Tältäkin olisi vältytty, kun synttärit olisi merkitty heilläkin kalenteriin.

Nykyään leikkitreffeistä sovitaan usein tekstiviestillä, joten jos sitä kalenteria ei käytä, niin näkyyhän sovittu ajankohta viestistä. Onko oikeasti niin, ettei sovittua tarvitse enää noudattaa tai toisten aikaa kunnioittaa? Toivottavasti kummallekaan vanhemmista pojistani ei ihan heti kävisi taas näin tylsästi. Alkaa itsellä mennä usko ja luottamus lasteni kavereiden vanhempiin.

Kiukkuni hellitti kyllä myöhemmin, mutta jäin miettimään asiaa. Ilmeisesti kaikki ihmiset eivät käytä kalenteria tai laita sovittuja tapaamisia muutenkaan muistiin. Miten ihmeessä he pystyvät muistamaan kaiken? Tai kuten edellä todistettu, eiväthän he pystykään muistamaan kaikkea. Itse käytän kalenteria hyvinkin tunnollisesti, koska voin rehellisesti sanoa, etten muuten muistaisi mitään. Kirjoitan kalenteriin tärkeitä tapahtumiakin (esim. koska vauva hymyili ekan kerran) ja lasten hauskoja sanomisia, koska nekin unohtuvat muuten helposti.

Itseä suututti ja loukkasikin ehkä eniten se, ettei kaverin äiti ollut oikeastaan edes pahoillaan tapahtuneesta. Nelivuotias oli odottanut kovasti näkevänsä kaverinsa. Asiallista olisi edes pahoitella, jos itse unohtaa jotain. Todennäköisesti tämän äidin kanssa ei tule sovittua ihan heti uusia leikkitreffejä.

Onko sinulla käynyt näin? Miten itse suhtautuisit asiaan? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Äiti kukkahatun alla - kuka tätä blogia kirjoittaa

Olen kirjoittanut tähän mennessä kymmenen päivitystä ja taitaa olla aika esittäytyä hieman paremmin. Minkälainen äiti löytyy kukkahatun alta? Kuka tätä blogia oikein kirjoittaa?

Kuka blogia kirjoittaa?
Oleellisista asioista on tiedossa jo se, että olen 30-vuotias ja kolmen pojan äiti. Äitinä oleminen on tällä hetkellä hallitsevin roolini, johan sitä vaatii kolmikuinen nuorimmainenkin. En ole kuitenkaan pelkästään äiti. Kuka minä siis olen? Olen myös vaimo, isosisko ja tytär. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 11 vuotta, naimisissa niistä kahdeksan. Olen isosisko neljälle veljelle ja kahdelle siskolle. Ja olen oman äitini ja isäni esikoinen.

Olen utelias, empaattinen, muista huolehtiva ja muiden parasta ajatteleva, asioita liikaakin pohtiva, paljon stressaava eritysherkkä ihminen. Erityisherkkyydestä on alettu puhua vasta viime vuosina enemmän, ennen sitä en itsekään tiennyt tai ymmärtänyt, miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin (kuten bassoon) tai miksi uuvun niin täysin tietyissä tilanteissa. Pidin itseäni outona ja joukkosta poikkeavana. Ja vaikka erityisherkkyys ei ehkä kaikkea outouttani selitäkään, niin paljon menee sen piikkiin. Kirjoitan erityisherkkyydestä myöhemmin enemmän ja tarkemmin.

Tykkään lukemisesta, ruoka- ja leivontaohjeiden selaamisesta, lapsista, luonnosta, ulkoilusta ja hiljaisuudesta. Lenkkeilen säännöllisen epäsäännöllisesti ja yritän edes kerran viikossa jumpata kahvakuulalla kotona, koska vauvan kantaminen jos mikä jumittaa hyvin tehokkaasti hartiat ja selän. Aiemmin tuli käytyä kuntosalilla, nykyään en raaski sinne lähteä. Välillä tulee pelattua myös WoW:ia, mikä aiheuttaa taas kohahduksen monessa. Äiti, joka pelaa World of Warcraftia - siis mitä?

Harvoin ruoka- ja leivontaohjeiden selailu johtaa uuden reseptin kokeilemiseen, mutta se ei haittaa. Parasta ruokaa tulee tutuilla ja turvallisilla resepteillä. Lasten kanssa  tulen toimeen melkein paremmin kuin aikuisten, sillä aikuisten seurassa alkaa liian usein miettiä, mitä toiset ajattelevat minusta. Isommassa porukassa olenkin melko hiljainen ja vetätyvä. Kahdenkesken juttua riittää, jos riittää. Olen melko huono small talkissa ja joutavanpäiväinen jutustelu tuntuu vaikealta. Kaikista helpointa on puhua lapsista, mieluiten tietysti omista kullanmuruistaan.

Luonto, ulkoilu ja hiljaisuus yhdistyvät parhaiten perheemme lempipaikassa Äkäslompolossa Ylläksellä. Sinne pääsee kuitenkin liian harvoin, joten ulkoilua ja luonnossa olemista harrastetaan mahdollisuuksien mukaan myös muualla. Valitettavasti luontoa löytyy aina vain vähemmän, läheinen metsämmekin harvennettiin muutama vuosi sitten. Vielä täällä on onneksi vihreää jäljellä, sen verran maalaiskunnassa kun asumme. Hiljaisuus on niin harvinaista herkkua, että kun on oikeasti hiljaista, korvissa humisee. Mutta melko hiljainenkin käy, sellaista on ainakin öisin vauvaa syöttäessä ja välillä päiväuniaikaan, jos oikein hyvä tuuri on.

En ole tähän ikään mennessä löytänyt omaa unelma-ammattiani, enkä tiedä, tulenko löytämäänkään. Tämän hetkiselle alalle ja tämän hetkiseen työhönkin (siis siihen, mistä olen nyt äitiysvapaalla) ajauduin melko vahingossa monen mutkan kautta. Joten mistä sitä tietää, mistä itsensä vielä löytää. Liiketalous ei ollut lapsuudessani millään sijalla haaveammattilistallani. Halusin opettajaksi tai leipuriksi. Kauhuammattini oli sihteeri: pitäisi istua koko päivän kirjoittamassa kirjoituskoneella tiukassa nutturassa. Ja vaikken sihteeri olekaan, tietokoneella (ei onneksi kirjoituskoneella) tulee töissä istuttua koko päivän - nuttura liiankin tiukalla.

Kaikista tärkeintä elämässäni nyt ja aina on kuitenkin oma rakas perheeni. Ilman sitä elämä olisi tylsää ja harmaata. Ja vaikka riitelemme ja huudamme, myös iloitsemme ja nauramme. On mahtavaa ja samalla haikeaa katsoa, kun omat lapset kasvavat - sillä se tapahtuu niin kauheaa vauhtia. Mutta koska elämä menee koko ajan eteenpäin, yritän edes nyt oppia nauttimaan siitä. Koska ei tämä niin kauheaa olekaan.
  

torstai 14. heinäkuuta 2016

Mummilaan autolla vai bussilla?

Eilen oli hyvin tervetullutta vaihtelua arkeen: Lähdettiin käymään lasten mummin luona Helsingissä. Mies meni koulutukseen, joten päästiin aamusta samalla kyydillä. Järkeilin reissun niin, että mies voi tiputtaa meidät matkan varrella jonnekin hyvään paikkaan, mistä päästään eteenpäin bussilla. Suunnittelin reitin valmiiksi, tarkistin aikataulun ja katsoin kartasta, miten päästään helpoiten pysäkiltä käveltyä äitini luo. Väsyneeseen mieleeni ei juolahtanut hetkeksikään, että helpointa olisi mennä loppumatkakin autolla. Onneksi äitini havahdutti ajattelemaan asiaa. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa omalle ajattelemattomuudelle. Tietenkin autolla olisi helpoin mennä. Ei tarvitsisi purkaa lapsia ulos autosta ja yrittää viihdyttää vauvaa bussimatkan ajan.

Kotipaikkakunnallani ei kulje sisäisiä bussilinjoja, joten bussimatkustaminen on melko vierasta pojille. Ja koska se on vierasta ja erikoista, pojat haluaisivat tietenkin mahdollisuuksien mukaan matkustaa bussilla. Kahden vanhemman kanssa ollaan joitain kertoja käyty äitini luona junalla ja bussilla, mutta se ei ole ollut mitään herkkua. Yhden kanssa matka menee, mutta kaksi tekee siitä jo haastavamman. Saati sitten lähteä kolmen lapsen kanssa, joista nuorin on kolmekuinen vauva. Mielessä kummittelee edelleen bussimatka nelivuotiaan ollessa vauva: poika itki lähes koko bussimatkan ja lopulta takaosassa istuva nainen (humalassa kylläkin) alkoi huuttaa ja haukkua minua. Ihan kuin olisin nauttinut tilanteesta yhtään sen enempää!

Vauvan itku julkisissa kulkuneuvoissa (bussi, juna, metro, ratikka) on inhottavaa sekä itselle että kanssamatkustajille. Melkein inhottavinta se on kyllä itselle. Tai inhottavaa on aika laimea ilmaisu. Pahimmillaan se on hirveää, kamalaa ja helvetillistä. Jos vauva itkee bussissa, sitä ei ole kiva kuunnella, mutta ei siitä tule mikään kauhea olo - paitsi silloin, kun kyseessä on oma vauva. Tuskanhiki valuu pitkin selkää ja paniikki meinaa iskeä oikein kunnolla. Siinä tekee kaikkensa, että vauva lopettaisi itkemisen. Pienessä tilassa on kuitenkin mahdotonta lähteä hyssyttämään itkevää vauvaa kävellen, joten jos tutti, ruoka, sylittely, lepertely ym. ei auta, minkäs teet. Jokaisen, joka alkaa tällaisessa tilanteessa napisemaan ääneen itkusta, tulisi itse kokeilla hiljentää itkevä vauva. Ei ole aina helppoa, välillä mahdotonta. Valitettavasti.

Mietin eilen vielä aamulla, pitäisikö valita bussi. Siis mikähän mielenhäiriö taas iski? Lähinnä varmaan huono-omatunto, koska olin ehtinyt bussimatkan pojille jo luvata. Pelkkä ajatus bussista alkoi kuitenkin uuvuttaa, joten siitä luovuttiin, vanhempien poikien suureksi harmiksi. Se(kään) harmistus ei kylläkään kauaa kestänyt. Auto oli kaikille mieluisampi vaihtoehto.

Autolla kulkeminen ei ole itselleni koskaan ensimmäinen vaihtoehto, ellei mies aja. Jos voin valita, kävelen aina. Pelkäsin ajamista vuosikaudet, sillä pian ajokortin saamisen jälkeen jouduin ajamaan kotiin todella sakeassa lumipyryssä. Se oli niin pelottavaa, etten ajanut melkein kahteen vuoteen lainkaan. Jotenkin sain ajettua ajokoulun 2. vaiheen, mutta muuten en ajanut ollenkaan kuin muuten vasta kesällä 2012, jolloin ilmaantui sellainen pakko, ettei ollut vaihtoehtoja. Sen jälkeen en ole pelännyt ajamista, vaikkakaan en siitä myöskään nauti. Päästiin eilen kuitenkin hyvin perille ja itsetunto vahvistui: minä pystyn ajamaan autoa ja kuljettamaan lapsiani.

Auton ajaminen tai edes autossa istuminen vauvan kanssa ei ole aina kauhean helppoa, sillä vauvan itku on aina yhtä lamaannuttavaa. Miten sitä kuunnellessa pystyy ajamaan autoa? Vanhemmat lapset saivat jollain ihmeen keinolla pidettyä vauvan eilen sen verran hyvällä tuulella, ettei kovaäänisin itku alkanut ajaessani. Pientä kitinää kuului loppumatkan, mutta itku alkoi vasta, kun auto sammui. Oli uskomattoman huojentunut olo, ettei vauva kirkunut ajaessani. Ja kiitin kyllä seitsemän- ja nelivuotiasta useamman kerran.

Inhottavinta on aina silloin, kun vauva itkee autossa, eikä mikään auta. En pääse etupenkiltä niin vain taakse, eikä vauvan viihdyttäminen vanhemmilta pojiltakaan aina onnistu. Se ei ole tietenkään edes heidän velvollisuutensa, mikä on pidettävä aina mielessä, koska kun itse hermostuu huudosta, tulee helposti syyllistäneeksi varsinkin esikoista siitä, ettei tämä saa hiljennettyä vauvaa.

Kaikista pahin huuto syntyy aina silloin, kun ajetaan kotiin Verkkokaupasta Jätkäsaaresta. Poikkeuksetta Oopperatalon kohdalla olevissa valoissa odottaessa alkaa hysteerinen kirkuminen, mikä ei heti lopu. Siinä kohdassa ei ole mitään, mihin voisi pysähtyä ja vaihtaa paikkoja. Eikä kenenkään mieleen tule koskaan ajoissa, että takapenkillä pitäisi olla aikuinen kyseisellä matkalla.

Tuolla matkalla mietin aina, miten Helsingin keskustassa asuvat vauvaperheet liikkuvat. Kulkevatko omalla autolla ja tottuuko vauva siihen, että pitää pysähtyä vähän väliä liikennevaloihin? Vai kulkevatko he julkisilla tai kävellen? Monet palvelut on tietenkin niin lähellä, ettei niille matkoille tarvitsekaan autoa. Meidän vauva ei ole vielä ainakaan tottunut täysin siihen, että pysähdytään liikennevaloihin. Usein tulee itku tai vähintäänkin alkaa levoton kitinä.

Tiedän, että monet äidit kulkevat julkisilla pienten lasten kanssa. Miten he jaksavat? Mistä löytyy voimia jo muutenkin väsyneelle äidille lähteä esim. bussiin pienten lasten kanssa? Toisaalta ymmärrettävää, sillä jos haluaa päästä paikasta A paikkaan B, jollakin se matka on tehtävä. Jos ei ole autoa, julkiset on kyllä hyvä vaihtoehto. Pääkaupunkiseudulla (ainakin) on se loistava tilanne, että lastenvaunujen kanssa pääsee ilmaiseksi kulkemaan. Jos asuisin siellä, hyödyntäisin asiaa varmaan itsekin. Tai sitten jäisin nyhjäämään kotiin lasten kanssa. Mene ja tiedä.


Kerro ihmeessä omista kokemuksistasi. Miten pienten lasten kanssa on onnistunut kulkea omalla autolla tai julkisilla kulkuneuvoilla?



maanantai 11. heinäkuuta 2016

Aamut ovat hankalia






Miten aamut voikaan olla niin hankalia niin usein? Hieman vaihtelevasti liian moni aamu alkaa huonosti. Ennen aamupalaa saadaan monesti vanhempien poikien kanssa riita aikaan ja vasta aamupalan jälkeen olo saattaa alkaa helpottaa. Tosin jos olen liian väsynyt yön jäljiltä, olo helpottaa usein vasta iltapäivällä. Yritän olla kiukuttelematta lapsilleni, mutta liian usein käy juuri niin. Ja tunnen olevani suurin luusee

En ole koskaan ollut aamuihminen. En tykkää herätä, enkä todellakaan jaksaisi heti sängystä noustua puhua kenenkään kanssa. Tässä yksi asia, mistä riidellään lasten kanssa. Jos esikoisella on hyvä aamu ja hän on virkeä, hän puhuu ja paljon. Selittää omia asioitaan, kyselee kaikenlaista, arvuuttelee ja on tietävinään kaiken. Iloinen puheensorina heti aamusta ei kuitenkaan tee omaa oloani iloiseksi ja aivan liian usein (= lähes joka aamu) kivahdan pojalle vastauksen ja lopuksi pyydän olemaan hetken hiljaa. Miksi? Miksi teen niin? Miksen pysty kuuntelemaan lastani? Olisin itse vaikka sitten hiljaa, mutta antaisin hänen puhua, jos kerran on hyvä ja iloinen mieli?

Aikaisemmin luulin, että olen aamuisin kiukkuinen, jos en ehdi syödä aamupalaa ennen kuin pitää alkaa auttaa lapsia. Testasin senkin tänään, eikä kyse valitettavasti ollut siitä. Siinä mielessä valitettavasti, että olisi helpompi aloittaa aamu mukavasti, jos kiukku katoaisi aamupalalla. Seuraavaksi pitänee kokeilla kahvia, sillä sitä ei ole tullut pitkään aikaan keitettyä itselle heti aamusta. Välillä mies on jättänyt kahvinkeittimen päälle töihin lähtiessään, mutta silloinkaan en välttämättä ole kahvia ehtinyt / tajunnut juoda.

Haluaisin aloittaa aamuni rauhallisesti. Nousta sängystä rauhassa, ilman että kukaan herättää. Tämä ei tule tapahtumaan aikoihin, tietenkään. Vauva on nostettava sängystä, kun hän herää. Itkuun on vielä inhottava nousta, mutta onneksi vauva herää yleensä aamuisin hyvällä tuulella. Hymyilevä vauva on ihana nostaa sängystä ja monena aamuna taidan olla paremmalla tuulella, jos herään vauvan iloiseen jokellukseen ja nousemme samaan aikaan.

Viime viikkoina vauva on heräillyt jo aikaisin aamulla (siis kuuden maissa ja jälkeen) kitisten, mutta on nukahtanut uudelleen, kun olen antanut tutin. Tosin tuttia saa käydä antamassa 10-20  minuutin välein, joten eihän siinä enää ehdi itse kunnolla nukahtaa. Yritän kuitenkin viivyttää päivän aloittamista mahdollisimman paljon, koska päivät tuntuvat välillä niin pitkiltä lasten kanssa. Tässä taitaakin olla suurin syy aamukiukkuuni (tosin ei ainoa).

Arkisin päivät tuntuvat kuluvan melkein aina saman kaavan mukaan, aina samalla tavalla. Nykyään vanhemmat poikani heräävät ensimmäisinä tai siis miestä seuraavina. Mies lähtee töihin klo 7, pojat heräävät välillä jo kun ovi käy, välillä n. 7.30 tai vähän jälkeen. Ja kun vanhemmat pojat heräävät, minäkin herään. Mikä siinä on, ettei lapset saa makuuhuoneen ovea hiljaa auki, saati vessanovea edes kohtuullisen hiljaa kiinni? Varsinkin nelivuotias kolistaa vessaan mennessään niin kovaa, että jo siinä vaiheessa tekisi mieli mennä naputtamaan asiasta. Aamuisin en sitä jaksa kuitenkaan tehdä, mutta muuten taidan sanoa liiankin kärkkäästi asiasta. Kun ei vain jaksaisi kuunnella sitä kolinaa.

Olen viime päivinä antanut poikien katsoa aamuisin ipadia sängyssä, jotta saan itse jatkaa vielä hetken nukkumista. Ilmeisesti sisäinen kukkahattutäti on aamuisin unessa, sillä ollessani itse vielä sängyssä, en pode koskaan huonoa omaatuntoa siitä, että annan poikien katsoa ohjelmaa. Tosin siinä vaiheessa kun herään, tätikin on jo hereillä ja pään sisälläni käy kauhea naputus. Osittain aamukiukku voi johtua siitäkin, että harmittelen, kun olen antanut poikien katsoa tunninkin ipadia heti päivän aluksi. Ja liian usein myös huomaan, että varsinkin nelivuotiaan pitäisi ensin syödä aamupala ennen kuin alkaa katsoa ohjelmaa. Ainakin siitä kiukkuamisesta voisi päätellä niin.

Aamuisin meillä tapellaan, kinastellaan ja riidellään samoista asioista joka päivä: hampaidenpesu, vaatteet ja aamupala. Varsinkin nelivuotiaan hampaiden peseminen on ärsyttävää, sillä poika ei siitä tykkää. Hampaita ei saisi pestä ennen aamupalaa, mutta muuten se unohtuu ja muistan itsekin sen vasta iltapäivällä. Poika ei suostu pesemään hampaita itse, vaan minun on pestävä. Ja joka kerta saa pyytää pysymään paikallaan, etten töikkisi pitkin suuta. Sylkeä pitäisi koko ajan ja minä naputan myös koko ajan: Älä sylje vielä, kaikki tahna lähtee. Pysy paikallasi, en pysty muuten pestä.

Välillä hammastahnaa valuu esim. pojan kädelle tai menee poskelle ja tästä seuraa kovaäänistä parkumista. Ja tätä seuraa se, että itsellä menee hermot täysin ja vaihtoehtoina on joko kylpyhuoneesta poistuminen tai pojalle huutaminen ja liiankin kovakourainen hampaiden peseminen. Onneksi osaan sentään nykyään poistua paikalta, vaikkakin paiskaten hammasharjan pöydälle ennen sitä. Oma olo on tämän jälkeen täysin nolla, miksi taas suutuin pojalle. Hampaidenpesu onnistuu parhaiten niin, että halaan poikaa tämän seistessä vessanpöntöllä. Tämä olisi varmasti parempi tapa pestä hampaat ja lupaan, että huomenna hampaat pestään niin!

Vaatteista tulee myös ihan liian usein tappelu, etenkin esikoisen kanssa. Pojalla on herkkä tuntoaisti ja päivästä riippuen vaatteet saattavat tuntua päällä todellakin pahalta. Yritän ehtiä pestä aina niitä muutamia käyttökelpoisia vaatteita, mutta välillä se ei ole mahdollista tai sitten se hyvä paita on vielä henkarissa kuivumisen jäljiltä. Jos hyviä vaatteita ei löydy laatikosta, alkaa kiukuttelu. Toistuvasti muistutan, että jos laatikosta ei löydy vaatteita, niitä on todennäköisesti joko kuivausrummussa tai henkarissa. Kiukuspäissään poika ei tätä neuvoa koskaan muista, vaan itkupotkuraivarit pitää vetää ensin ja sitten vasta kysyä, olisiko jossain vaatteita. Yritän saada puhtaat pyykit vietyä laatikkoon mahdollisimman pian, mutta jos päivä on huono, olen liian väsynyt tai ei tunnu olevan aikaa, vaatteet saavat jäädä kuivausrumpuun. Saahan ne haettua sieltäkin. Miksi minun pitää aina viikata puhtaat vaatteet ja viedä ne paikalleen???

Liian usein joku itkee aamulla. Usein se joku olen minä. Olo tuntuu monesti toivottomalta: miten jaksan alkavan päivän, kun väsyttää muutenkin niin kauheasti? Miten jaksan energiset poikani ja sen melun, mikä leikkiessä aiheutuu? Mitä tekemistä keksin tälle päivälle? Ainoa auto on tosiaan miehellä käytössä, joten kesälomatekemisemme on ollut hyvin rajattua. Pojat ovat tainneet iloita eniten siitä, kun saivat ostaa omalla rahallaan lelut ja kotiin ostettiin mansikoita. Pojat tyytyvät onneksi vielä melko yksinkertaiseen tekemiseen, takapihan trampalla hyppiminen on kivaa, vaikkakin aiheuttaa joka kerta riidan. Välillä haluaisin pystyä tarjoamaan lapsille muutakin kuin mitä pystyn. Pystyykö esikoinen nauttimaan kesälomastaan, jos on lähes aina vain kotona? Onneksi sentään on mökki, missä lapset pääsevät usein viikonloppuisin touhuamaan.

Tänään oli todella huono, suorastaan paska, aamu. Olin kiukkuinen jo herätessäni ja vaikka ehdin syödä ajoissa, olo ei parantunut. Purin pahaa oloani huutamalla vanhemmille pojilleni ja lopulta kaikki itkivät. Tänään oli taas aamu, jolloin olisin kovasti toivonut, että pystyisin tarjoamaan pojilleni enemmän. Että pystyisin viemään heidät johonkin kivaan paikkaan. Sen sijaan olimme kotona riitelemässä. Meillä kuitenkin selvitetään riidat pian ja pojat tuntuvat unohtavan ne melko nopeasti. Itse en unohda; miten olenkaan voinut olla jälleen hirviö-äiti lapsilleni. Jotain kivaa tähän päivään on vielä mahduttava. Vielä ei ainakaan sada, joten taidamme lähteä ostamaan jäätelöt läheisestä kaupasta.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Lapsiperhearjesta ja äitiydestä kirjoittaminen




Oman kirjoitustyylin löytäminen on vaikeaa. Olin tyytyväinen ensimmäiseen kirjoitukseeni, mutta sen jälkeen tekstit alkoi mennä ehkä liiankin yksityiskohtaisiksi sepustuksiksi arjesta. En vielä tiedä, onko se hyvä vai huono. Toisaalta mietin, minkälaista tekstiä haluaisin kirjoittaa, toisaalta sitä, minkälaista haluaisin itse lukea. Vielä kun löytäisi sen hyvän ja itselle parhaan näkökulman kirjoittaa asioista. Lapsiperhearjesta voi kirjoittaa omasta näkökulmasta, kertoa omista tunteista. Tai sitten kertojatyylisesti kertoa, mitä on tapahtunut. Rehellisellä ja avoimella tavalla äitiyteen liittyvistä tunteista kirjoittaessa asioita pitänee kuitenkin uskaltaa tarkastella omasta näkökulmasta. Mihin olenkaan ryhtynyt?

Oma kirjoitustyyli löytynee todennäköisesti vain ajan kanssa. Vaikka kirjoittaminen on ollut vuosia paras tapa selkeyttää ajatuksia, rehellisesti asioista kirjoittaminen ei ole koskaan onnistunut. On paljon helpompi kirjoittaa lähinnä diipadaapaa päivän tapahtumista kuin kirjoittaa rehellisesti tunteistaan. Parhaiten se onnistuu, kun ensimmäinen lause ei ala sanalla minä. On helpompi kirjoittaa esim. äitinä oleminen on välillä todella vaikeaa kuin Minusta on välillä todella vaikeaa olla äiti.

Toiset haluavat lukea yksityiskohtia muiden elämästä, toiset haluavat kirjoittaa yksityiskohtaisesti omasta elämästään. Lapsiperhearjen yksityiskohdista voi olla hauskakin lukea. Huomata, miten samanlaista, tai sitten erilaista, elämä toisessa lapsiperheessä voikaan olla. Vertaistukea voi löytää lukemalla muiden kirjoituksia, saipa sitä myös muualta tai ei. Kaikista tunteista ei ole helppo puhua edes sen läheisimmän ihmisen kanssa, joten voi olla lohdullistakin lukea, että muillakin äideillä on välillä vaikeaa ja rankkaa. Että muissakin perheissä valvotaan ja huudetaan. Sen jälkeen on taas helpompi jaksaa omaa arkea ja huomata jälleen kerran, miten rakkaita ne omat lapset ovatkaan ja miten ihana on seurata heidän kasvamistaan.

Itseäni ahdistaa toisinaan lukea muiden elämästä, mutta ahdistus johtuu lähinnä siitä, että vertaan itseäni muihin ja omaa elämääni muiden elämään. Typerää ja turhaa, mutta minkäs teet. Kun on verrannut itseään lähes koko elämänsä muihin, ajatusmallia on vaikea muuttaa. Kun tähän lisää vielä sen, että muiden mielipiteillä on väliä ja liian usein tulee mietittyä, mitä muut ajattelevat, omana itsenä on todella vaikea olla ja itsensä kanssa vaikea elää. Voi vain kuvitella, miten hankala muiden on sitten elää tällaisen ihmisen kanssa.

Miksi on niin vaikea elää omaa elämäänsä tyytyväisenä ja onnellisena? Liian usein annan muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa elämääni negatiivisella tavalla. Pienet ja mitättömät asiat saattavat pilata päivän jäädessään kummittelemaan takaraivoon. Jokainen elää kuitenkin omaa elämäänsä, muiden mielipiteiden ei pitäisi siihen vaikuttaa. Jokaisen pitäisi uskaltaa olla omanlaisensa, oma itsensä. Uskaltaa tuntea, mitä tuntee. Uskaltaa elää, miten haluaa. Haluaisin uskaltaa olla sellainen äiti kuin olen. Sellainen vaimo kuin olen. Sellainen ihminen kuin olen. Uskaltaa nauttia elämästä, olla onnellinen. Uskaltaa olla minä.


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ulkoilu sateessa on varustelukysymys


Maanantaina satoi, kuten oli ennustettukin, mutta se ei meitä haitannut. Lähdettiin lasten kanssa aamupalan jälkeen käymään kaupassa ja postissa, missä oli odottamassa vauvalle vaatteita, jotka halusin saada pikaisesti haettua. 62cm vaatteet alkavat olla liian pieniä, joten uusille vaatteille oli jo tarvettakin. Meidän kunnasta ei saa vauvanvaatteita kuin yhdestä kaupasta, missä hinnat ovat sen verran korkeat, ettei sieltä juurikaan tule niitä haettua. Ihmeekseni Citymarketissa ei ole kuin muutamia vauvanvaatteita valikoimassa ja niistäkin tuntuu suurin osa olevan tytöille tai sitten ei ole oikeaa kokoa. Ostan siis vauvanvaatteet usein nettikaupoista, H&M:llä on ollut ainakin meidän pojalle istuvia housuja.

Vanhemmat pojat eivät olleet samaa mieltä postiin lähtemisestä: kävelymatkaa on reilu 2km yhteen suuntaan (ainoa auto on arkisin miehellä käytössä)  ja ulkona satoi. Pakko myöntää, että itselläkin ensimmäinen ajatus sadepäivänä on: Voi ei, joudutaan olla taas lasten kanssa sisällä. Pojat ratkaisivat kuitenkin ongelman nopeasti itse, sillä pyysivät lupaa saada ostaa lelun omilla rahoillaan. Sillä ehdolla lähtisivät, muuten eivät. Annoin periksi, omia rahojaanhan käyttävät. Se siitä esikoisen säästämisestä, vielä viime viikolla sanoi säästävänsä rahaa uuteen pleikkapeliin. Niin käy aina. Seitsemänvuotias jaksaa säästää ehkä muutaman viikon viikkorahat ja sen jälkeen ostaa ensimmäisen lelun tai legon, mikä näyttää kivalta. Toisaalta, eihän rahankäyttöä voi oppia kuin kokeilemalla. Poika on usein huomannutkin, että kun osti jonkin pienemmän ja halvemman lelun, rahaa ei ole enää jäljellä.

Aina pitäisi muistaa, että sää on varustekysymys. Sateenkestävillä vaatteilla ulkoilu ei ole ongelma: Tilasin jo keväällä nelivuotiaalle uudet ulkovaatteet ja nyt saatiin nekin käyttöön (tai nyt oli eka kerta, kun poika huoli uudet vaatteet päälleen). Stadiumista tilatut Everestin takki ja housut pitivät hyvin sadetta, vaikkeivät kuravaatteita olekaan. Esikoinen ei kuravaatteita todellakaan enää päällensä laita, kastuu vaikka mieluummin. Nelivuotias suostui vielä keväällä käyttämään kuravaatteita, mutta nyt isoveljen ollessa lomalla kuravaatteita ei huolita. Esikoisellakin on kyllä sadetta kestävät ulkovaatteet ja molemmille löytyi sateenvarjo. Onneksi maanantaina ei juurikaan tuullut, muuten käveleminen olisi ollut hankalampaa.

Vauvalla on Britaxin B-motion 4-vaunut ja kääntyvien eturenkaiden ansiosta sateessa on helpompi kävellä: pystyn pitämään sateenvarjoa ja työntämään tukevasti vaunuja. Yleensä matkalla tulee tietenkin jotain muutakin, mihin tarvitsisin käsiä: jotain pitää kantaa; pitää ottaa nelivuotiasta kädestä kiinni; puhelin soi ym. Mutta onneksi olen harjoitellut jo lähes 8 vuotta: kahdella kädellä pystyy tarvittaessa ihmeisiin. 

Britax B-motion 4-vaunut vaunukopalla ja sadesuojalla


Vauva nukkuu ekat päiväunet klo 9 jälkeen, joten siihen aikaan on helpoin lähteä ulos. Lähteminen menee aina samalla kaavalla: vanhemmat pojat huitaisevat päälleen tarvittavat (tai ainakin osan) vaatteet ja juoksevat keinuun odottamaan. Itse yritän pakata tarvittavan mukaan samalla kun vauva kirkuu vaunuissa. Hyvänä päivänä vanhemmat pojat jaksavat odottaa, huonompina ovelta kuuluu vähän väliä koputus ja jompikumpi tulee kantelemaan toisesta, hakemaan puuttuvaa tavaraa tms.  Suurin osa tarvittavista tavaroista on hoitolaukussa jo valmiina, mutta aina on jotain, mitä vielä puuttuu. Huuto alkaa ihan viimeistään siinä vaiheessa, kun puen itselleni ulkovaatteita. Ja tämä toistuu joka kerta, kun lähdetään ulos. Vaunuissa viihdytään vain nukkuessa.

Onneksi vauva sentään nukahtaa vaunuihin ja saattaa nukkua melkein koko kauppareissun. Nelivuotiaan ollessa vauva vaunukävelyt olivat tuskaa: poika ei vaunuissa juurikaan nukkunut vaan huusi vähintään aina kotimatkan. Yritä siinä pysyä rauhallisena, kun vauva itkee. Vauvan itku on melkein lamauttava ääni. Ei pysty toimimaan normaalisti, eikä itkua saa aina yrityksestä huolimatta loppumaan. Ja jos vauva itkee kaupassa, joku mummeli tulee aina huonoimmalla hetkellä ihmettelemään ja päivittelemään. Välillä on hankala vastata kohteliaasti. Niin, voi olla nälkä. Niin, tai kylmä/kuuma/väsymys...

Lasten kanssa on välillä hankala käydä kävellen esim. kaupassa. Itse haluaisin kävellä reippaasti, mutta varsinkin nelivuotiaan kävely on välillä hyvin hidasta tai matkalla löytyy kaikenlaista mielenkiintoista katsottavaa. Ja tällä kertaa vauhtia hidasti paljon myös sateenvarjo, jota piti vetää perässä ja johon tuuli tietenkin tarttui. Yritän olla hoputtamatta koko ajan, mutta samalla päässä takoo ajatus, että pitää liikkua, ettei vauva herää. Yritän ratkaista tämän sillä, että pysähdyn edes välillä katselemaan pojan löytämiä mielenkiintoisia asioita ja heijaan samalla vaunuja paikallaan. Toisinaan seitsemän- ja nelivuotiaat juoksevat niin kaukana perässä, että saan kiihdyttää suurestikin omaa vauhtiani.

Matkalla löytyi kaikenlaista ihmeteltävää





Tälläkin matkalla löytyi kaikenlaista katseltavaa, erityisesti tien ylittäviä etanoita. Vaunujen kanssa liikkuessa tuntui kunnon esteradalta väistellä kaikkia etanoita, sillä niitä meidän perhe ei littaa. Ei kyllä kastematojakaan, jos mitenkään pystyy kiertämään. Iloa aiheutti myös havainto siitä, että useassa kasvissa roikkui etanoita. Miksi ne olivat sinne kiivenneet? Oliko siellä kuivempaa? Vai paremmin ruokaa? Yritin etsiä netistä tietoa, mutta tieto rajoittui lähinnä etanoiden hävittämiseen.
 
Sateesta huolimatta matka sujui hyvin, lukuunottamatta nelivuotiaan jalkaan tullutta rakkoa, joka johtui liian suurista sukista ja liian pienistä kumisaappaista. Onneksi kaapissa on uudet kumpparitkin. Pojat saivat uudet legot ja minä vauvalle uusia kivoja vaatteita. Vauva nukkui muuten hyvin, vaikka kaupassa olikin koko ajan sylissäni, tyytyväisenä kuitenkin. Esikoinen pystyi vetämään ostoskoria perässään, joten kaikki tarvittava saatiin ostettua.



Kotimatkalla ostettiin vielä mansikoita sadepäivän piristykseksi.