torstai 30. kesäkuuta 2016

Pulloruokinta - huonon äidin tunnusmerkki?



MAM koliikkipulloja
Kaikki lapseni ovat kasvaneet äidinmaidonkorvikkeella. Imetin esikoista kahtena ensimmäisenä päivänä sairaalassa, sen jälkeen en ole imettänyt ketään lapsistani. Ja esikoisenkin imettäminen johtui lähinnä siitä, etten nuorena ensisynnyttäjänä uskaltanut pitää tarpeeksi tiukasti puoliani pulloruokinnan suhteen. Lääkäri istui jopa pitkään sänkyni vieressä yrittäen kääntää päätäni pulloruokinnan aloittamisesta.

Päätin ennen ensimmäisen poikani syntymää, etten aio imettää. Kyllä, päätin itse niin. Kyse on omasta päätöksestäni, maitoa tulisi kyllä (sekin on testattu, nuorimmaisen kanssa estolääke ei nimittäin toiminut ja maito nousi n. kahden viikon kuluttua synnytyksestä). Se, että olen itse päättänyt olla imettämättä, saa monet äidit näkemään punaista. Mitä, miten tuo kehtaa valita korvikkeen antamisen pullosta imettämisen sijaan?! Toiset äidit eivät pysty imettää, vaikka haluaisivat ja tuo ei edes yritä. Huono äiti! Ajatus imettämisestä aiheutti ahdistusta ennen esikoisen syntymää ja kokeilukerrat vahvistivat päätökseni. Imettäminen ei ole minun juttuni.

Tiedän kyllä imettämisen hyvät puolet ja sen, miten ravintorikasta äidinmaito on. Kyse on kuitenkin omasta valinnastani. Olen joutunut puolustelemaan päästöstäni uudelleen ja uudelleen. Esikoisen kanssa lääkäri tosiaan yritti pitkään puhua imettämisen puolesta ennen kuin suostui antamaan maidonnousunestolääkkeen. Hän puhui, muttei kuunnellut omaa kantaani asiasta. Keskimmäisen kanssa kerroin jo neuvolassa päätöksestäni ja sairaalassa lääkkeen sai huomattavasti helpommin. Nyt nuorimmaisen kanssa jouduin kuitenkin taas puolustelemaan päätöstä enemmän, sekä neuvolassa että sairaalassa kätilöopiskelijan kanssa. Lääkkeen sain, mutta se ei tällä kertaa tosiaan auttanut. Voinpahan sanoa tietäväni oikeasti maidonnousun aiheuttaman kivun.

Vaikken imetä, se ei missään tapauksessa vähennä rakkauttani vauvaa kohtaan. Jaksan hoitaa vauvaani paremmin, kun en ole ahdistunut syöttämisestä. Tärkeintä on, että vauvalle annetaan ruokaa ja tämä kasvaa. Ja kun annan korviketta pullosta, näen koko ajan, että vauva syö hyvin ja saa tarpeeksi ruokaa. Välillä törmää väittämään, että jos vauva syö pullosta, äidin ja vauvan välinen läheisyys kärsii. En ymmärrä tätä. Vauva syö sylissäni, pitää usein kiinni sormestani ja voin katsoa häntä silmiin. Vauva tuntee olevansa turvassa sylissäni ja syö siinä rauhassa. Minä voin ihailla suloista poikaani. Molemmat olemme tyytyväisiä.

Vaikka olen itse tehnyt päätöksen, etten imetä, olen silti potenut asiasta huonoa omaatuntoa jokaisen lapseni kohdalla. Sairaalassa annettava maidonnousunestolääke on aina yhtä vaikea niellä. Olenko edelleen täysin varma päätöksestäni? Teenkö hallaa vauvalleni, kun en imetä häntä? Kun maito nousi reilu kaksi kuukautta sitten, usean päivän ajan ainoat ajatukseni olivat: Olenko tehnyt väärän päätöksen ja jos olen, voisinko vielä korjata sen? Onko tämä merkki siitä, että imettäminen tulisi sittenkin aloittaa? Tai jos ei imettäminen, pitäisikö kuitenkin alkaa pumpata maitoa? Etsin netistä tietoa pumppaamisesta ja selvitin sairaalasta, että maitoa voisi antaa vauvalle estolääkkeestä huolimatta. Siitä huolimatta epäröin ja pohdin. Ajatus imettämisestä tai edes pumppaamisesta ei tuntunut oikealta. Lopulta jatkoin korvikkeen antamista ja jäin odottamaan maidontulon tyrehtymistä.

Koska vauvani syö pullosta, myös muut voivat tarvittaessa syöttää vauvaa. Muut ovat tässä tapauksessa mieheni. Eilen oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin jättää esikoisen hetkeksi syöttämään vauvaa olohuoneen lattialle. Nelivuotias oli pakko käydä päästämässä vessasta ja vauva kirkui nälkäänsä. Olohuoneeseen palatessani kohtasin suloisen näyn: veljekset tuijottivat toisinaan onnellisen näköisinä, esikoinen pullo kädessä, vauva maitoa nauttien.

Kun annan vauvalle maidon tuttipullosta, pystyn tarvittaessa kävelemään samalla kun vauva syö. En tosin tiedä, onnistuuko se myös imettäessä, ei ole tullut koskaan kysyttyä keneltäkään. Pystyn hätätapauksessa (siis lähinnä silloin, kun nelivuotias tarvitsee apua jossain, yleensä ruokailuun liittyen) pitämään tuttipulloa oikeassa asennossa leuallani samalla kun pidän vauvaa toisella kädellä sylissäni ja toisella kädellä kaadan maitoa, annan paperia tai nostan lautasen mikrosta.

Käytämme MAMin koliikkipulloja, joiden tuttia täytyy imeä maitoa saadakseen. Tästäkin syystä oli helppo jättää seitsemänvuotias syöttämään hetkeksi vauvaa lattialle, sillä maito ei mene kovin helposti väärään kurkkuun. Vanhemmilla pojillamme oli käytössä tavalliset tuttipullot ja tutit. Sellaiset pullotutit, joissa on reikä ja maitoa suihkuaa/kaatuu heti, kun tutissa olevan reiän kääntää alaspäin. Nelivuotiaan kanssa maitoa tuli ainakin aluksi liian paljon kerralla ja hän pulautteli kovasti. Emme kuitenkaan tajunneet siirtyä koliikkipulloihin hänen kanssaan. Nyt kun kyseiset pullot on todettu hyviksi, en luopuisi niistä mistään hinnasta. MAMin koliikkipulloissa on sekin loistava asia, että ne voi steriloida mikrossa. Tämä auttaa kovasti etenkin mökillä ollessa. Kolmekuisella ei myöskään ole ollut juurikaan vatsavaivoja, liekö syy juuri näissä koliikkipulloissa?

Tuttipullosta pystyy syöttämään tarvittaessa melkein missä vain. Kaikki eivät halua imettää julkisella paikalla (siitä käydään muutenkin jatkuvasti kovasti keskustelua), mutta pullosta voi istahtaa syöttämään penkille kuin penkille. Myös liikkuvassa autossa (no, auto kulki juhannusruuhkassa sen 5km/h) syöttäminen onnistuu, kolmekuinen osaa kääntää päätään jo sen verran takakenoon. Nuoremman vauvan syöttäminen siten, että vauva on turvakaukalossa kiinni ei välttämättä onnistu. Olen opettanut vauvan syömään reissussa korviketta huoneenlämpöisenä, mikroa kun ei ole aina saatavilla. Huomaa, ettei se ole vauvan mielestä yhtä hyvää kuin lämmitetty, sillä imemis- ja nielemistahti on normaalia hitaampaa. Mutta vauva saa kuitenkin syötyä aina tarvittavan määrän ja saa mahansa täyteen ja se on tärkeintä.

Pulloruokinnan ainoa varjopuoli taitaa olla jatkuva vedellä läträäminen: tuttipullojen peseminen ja keittäminen vaatii jonkin verran aikaa ja voimia. Enemmän siihen taitaa voimia mennä, suurin osa ajasta kuluu siinä kun odottaa, että vesi alkaisi kiehua. Hellamme päällä onkin ollut viimeiset kuukaudet uusi sisustuselementti: 10 litran kattila. Pullonosien onkiminen kiehuvasta vedestä ei aina myöskään ole maailman helpointa. Kuumat vesipisarat roiskuvat sormille ja manaukset lentävät keittiössä. Miehen kanssa onkin tehty työnjako: minä huolehdin pullojen pesemisen ja keittämisen päivällä (tietenkin) ja yleensä mies keittää pullot iltaisin.

Vaikka olen joutunut puolustella pulloruokintapäätöstäni, potenut asiasta välillä todella huonoa omaatuntoa ja syyttänyt itseäni huonoksi äidiksi, tiedän tehneeni jälleen kerran oikean päätöksen. Pulloruokinta on meidän juttumme!

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Juhannus mökillä



Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Toisaalta mieleni tekisi vain kertoa mukavasta juhannuksenvietosta kauniissa suvisäässä. Kuitenkin lupasin edes yrittää kirjoittaa rehellisesti lapsiperhearkeen ja äitiyteen liittyvistä tunteista.


Vietimme juhannuksen mökillä miehen vanhempien kanssa, samalla tavalla kuin useana aikaisempanakin kesänä. Sää oli hyvä ja aurinko paistoi joka päivä, mikä oli todella kivaa ja mahdollisti sen, että seitsemän- ja nelivuotias pääsivät juoksentelemaan ulkona. Pääsin itsekin ulos vauvan kanssa, vauva joko vaunuissa, sylissä tai kantorepussa.

Automatka mökille kestää meiltä kotoa pari tuntia. Tai normaalisti matkaan menee sen verran, tällä kertaa kesti tuplasti, sillä juututtiin tietenkin juhannusruuhkaan. Jossitteleminen ei auta mitään, ei varsinkaan näin jälkikäteen, mutta jos jos ja jos, niin olisimme todennäköisesti välttäneet ruuhkan ja päässet aikaisemmin perille. Syytän ruuhkaan juuttumisesta itseäni, en muita.

Mies pääsi torstaina lähtemään töistä normaalia reilusti aikaisemmin ja ehti kotiin jo hyvissä ajoin alkuiltapäivästä. Jos olisimme päässeet lähtemään melko nopeasti miehen tultua, olisimme välttäneet ruuhkan. Lähtöön meni kuitenkin aikaa, koska en ollut pakannut kaikkia tavaroita ja isommat pojatkin olivat vielä lepäämässä. Jos olisin pakannut edellisenä iltana tai edes aamupäivällä kaiken, olisimme päässeet aikaisemmin lähtemään. Olin kuitenkin suunnitellut pakkaavani loppuun vasta välipalan jälkeen, koska luulin lähtevämme vasta alkuillasta ruoan jälkeen, siihen aikaan kun yleensä pääsemme työpäivän jälkeen lähtemään.

Se, ettei kaikkea ollut pakattu, ei miestä haitannut. Minua haittasi: minähän olen päivisin kotona, kyllä olisi pitänyt pystyä jossain välissä lasten kanssa pakkaamaan. (Sama ajatus vallitsee kaikessa: olen kotona, minun täytyy tehdä. Joku huutaa komentoja päässäni, omatunto kolkuttaa ja voimat hupenevat. Kuitenkin vaadin itseltäni koko ajan enemmän. Siis minä, mies ei todellakaan.) Nyt jälkikäteen on taas helpompi nähdä, miten tilanne olisi voinut mennä. Olisin voinut pakata miehen kanssa vaikka yhdessä loppuun ja ottaa tarvittaessa välipalan pojille autoon mukaan. Olisimme päässeet lähtemään hyväntuulisina.

Sen sijaan hermostuin ja stressaannuin siitä, etten ollut ehtinyt pakata kaikkea valmiiksi ennen miehen tuloa. Jos en olisi hermostunut, olisin saanut kaiken tehtyä huomattavasti nopeammin ja olisimme päässeet aikaisemmin matkaan. Stressi lamaannutti kuitenkin taas kerran, enkä pystynyt enää ajattelemaan selkeästi, joten pakkaaminenkaan ei onnistunut. Mies hoiti onneksi vauvaa samalla, kun säntäilin ympäriinsä kuin päätön kana. Pieneen asiaan (suurin osa tavaroista oli kuitenkin jo pakattu tai jätetty mökille edellisellä kerralla) meni liiankin kauan, eikä liian kireäksi virittyneet hermoni rentoutuneet ollenkaan. Tämä ei todellakaan ollut loistava lähtötilanne juhannusviikonlopulle.

Ruuhkaan juuttuminen ei lieventänyt hermostuneisuuttani, varsinkin kun vauva heräsi nälkäisenä tietenkin heti, kun vauhti loppui. Jouduimme esikoisen kanssa vaihtamaan paikkoja ruuhkan keskellä, sateessa. Onneksi vauva syö pullosta, joten syöttäminen onnistui ilman turvakaukalosta irrottamista.

Isommat lapset jaksoivat ihmeen hyvin istua ja odottaa, että matka jatkuisi. Ihmettelimme, miten osa autoilijoista voikaan olla niin tyhmiä. Ruuhka aiheutui siitä, että kaksikaistainen tie vaihtui yksikaistaiseksi ja ohituskaistalla olevat autot joutuivat tunkemaan jäljelle jäävälle kaistalle. Kun tietenkin sitä ohituskaistaa pitää ajaa ihan viimehetkille asti, kyllähän siinä säästää aikaa, eikö? Eihän suurella automäärällä jo valmiiksi täydelle kaistalle siirtyminen tietenkään onnistu ilman, että jono pysähtyy, kun eteen tunkee toinen. Ihmiset ja niiden järkeily... Argh!

Iltapäivällä alkanut sade loppui onneksi ennen kuin pääsimme venerantaan (mökki on saaressa). Hermoilin autossa sitä, miten vauvan saisi pidettyä kuivana lauttamatkan ajan. Pelastusliivit päällä vauva on sellainen topattu paketti, ettei tätä pysty sylissä pitää ihan kaikissa asennoissa: vaihtoehtoina on lähinnä makuuasento naama taivasta kohti tai sitten pystyasento olan yli. Jotenkin järvenylitys jälleen onnistui ja perille päästiin. Ja koska ei satanut, hermoiluni menivät jälleen hukkaan. Koskahan oppisin, että etukäteen hermoilu on turhaa enegiankulutusta?

Vauvalle oli mukana uusi matkasänky. Edelliset mökkireissut hän nukkui vaunuissa, jotka osoittautuivat liian kapeiksi yöunia varten. Ostimme Verkkokaupasta Milla & Måns-matkasängyn jonka pohjan saa kahteen tasoon. Olin todella tyytyväinen sänkyyn, kolmikuisen kanssa yläasento on itselle huomattavasti selkäystävällisempi. Vauvakin taisi tykätä sängystään, sillä nukkui yöt paljon paremmin kuin pari viikkoa aikaisemmin mökillä ollessamme; silloin herättiin muutaman tunnin välein. Yöheräämiset on kotona siedettäviä, vieraassa paikassa ei niin siedettäviä. Varsinkin kun tietää, että samassa rakennuksessa on muita (appivanhemmat) ja yritän saada vauvalle pullon suuhun ennen itkun alkamista, jotta muut eivät heräisi.

Mökki on tosiaan saaressa, luonnon ja metsän keskellä. Koivuja, mäntyjä, mustikanvarpuja - perussuomalainen luonto. Tänä vuonna meidän perhe on saanut seurata kuikkaperhettä pienen töyhtöpäisen poikasensa kanssa. Edellisellä mökkireissulla pari viikkoa aikaisemmin seisoimme vanhempien poikieni kanssa rannassa katsomassa, kun poikanen etsi toisen vanhempansa (en tunnistanut, oliko äiti vai isä) kanssa toista vanhempaa. Voi sitä riemua sekä poikieni että itsenikin kasvoilla, kun kadoksissa ollut tuli kalan kanssa kauempaa järveltä.

Järvimaisema

Ja vielä parempaa: juhannuksena mies bongasi makuuhuoneen ikkunan yläpuolelta linnunpesän, jossa oli neljä pienenpientä poikasta. Poikasten päät näkyivät hieman, nälkäiset nokat avoinna kohti taivasta. Pesää oli pakko kurkata joka kerta ohi kulkiessa ja joka kerta pienet nokat koskettivat suuresti sisintäni. Linnunpoikaset olivat samanlaisia kuin nälkäinen vauvani, joka avaa suunsa odottaessaan nälkäisenä ruokaa. Välillä meinasi tulla kyyneleet silmiin: mitä jos lintuemolla sattuu jotain? Koko perheemme viihtyy parhaiten luonnon keskellä ja mökkisaari tarjoaa siihen mahtavat puitteet.

Linnunpesä ikkunan yläpuolella

Vauvan kanssa tuntuu kuitenkin haastavalta olla mökillä. Suurin syy tähän on kylläkin se, että olen itse todellinen kotikissa; kotoa lähteminen on hyvin vaikeaa. Pystyn lähtemään töihin, kauppaan, leikkipuistoon jne. Mutta jos jonnekin lähdetään yöksi, stressaannun suuresti. Kotona tunnen olevani turvassa, pystyn pitämään langat käsissäni ja toimimaan tutulla tavalla arkiasioita hoitaessa. Kotona on useita paikkoja, mihin vauvan voi hetkeksi laskea sylistä ja kaikki tarvittava löytyy omilta paikoiltaan melko läheltä - kotimme kun on sen 80m².

Emme käyneet mökillä vielä silloin, kun vanhemmat poikani olivat vauvoja, joten vasta nyt joudumme harjoittelemaan siellä olemista näin pienen kanssa. Joka kerta sinne mennessä vien lisää tavaraa, jotta vauvan hoitaminen olisi helpompaa. Ja joka kerta joudun pakkaamaan vauvalle oman kassin, jotta vaipat, tuttipullot, korvike, vaatteet, itkuhälytin ym. tulevat varmasti mukaan. Nyt kolmannen kerran jälkeen siellä alkaa onneksi olla jo tarvittava: sänky, vaunut ja sitteri odottavat mökillä, niitä ei onneksi tarvitse sinne enää raahata.

Parhaiten mökillä pärjäisi, kun menisi vain tilanteesta seuraavaan. Ei pohtisi asioita liikaa, ei yrittäisi liikaa, ei stressaisi turhasta eikä yrittäisi kontrolloida kaikkea. Nauttisi luonnosta, nauttisi hiljaisuudesta. Nauttisi siitä ilosta ja riemusta, mikä seitsemän- ja nelivuotiaan kasvoilla on, kun he saavat juosta ympäri mökkiä toisiaan jahdaten. Nauttisi vauvan hämmästyneestä ilmeestä, kun tämä ihmellen katselee ympärilleen. Kontrollifriikille täydellisyydentavoittelijalle todellinen haaste.

Kolmantena päivänä istuin kameran kanssa poikiani katsellen. He seisoivat nauraen järvessä, loiskuttivat vettä toistensa päälle ja juoksivat sitten saunaan lämmittelemään. Kolmantena päivänä pystyin iloitsemaan heitä seuratessani, kolmantena päivänä stressini alkoi hellittää. Ja kolmantena päivänä piti lähteä kotiin. Tällä kertaa ruuhkalta vältyttiin ja vauva nukkui rauhallisena koko matkan.






torstai 23. kesäkuuta 2016

Kukkahattutäti nalkuttaa



Oma määritelmäni kukkahattutädille: Henkilö, joka tietää kaiken muita paremmin. Kukkahattutäti nipottaa ja motkottaa ja on täysin ehdoton mielipiteittensä kanssa. Asiat pitäisi tehdä täsmälleen sääntöjen mukaan, niin kuin joku asiasta (muka) enemmän tietävä on määrännyt. Tässä esimerkkinä kasvatuskirjan kirjoittaja: kyllähän hän nyt tietää, miten lapsia kasvatetaan, eikö? Normien rikkominen saa kukkahattutädin näkemään punaista, silloin ei muiden mielipiteillä ole enää väliä. Tietyllä tavalla määritellyistä rooleista on pidettävä kiinni, niistä ei lipsuta. Esimerkiksi äidin on pidettävä aina johdot käsissään, asiat tulee toteuttaa tietyllä tavalla ja äidin roolista ei saa lipsua hetkeksikään.  

Sisäinen kukkahattutätini huutaa ja naputtaa päivittäin, muuttaen minut täydelliseksi kukkahattuäidiksi. Silloin lasten mielipiteillä ei ole väliä, minä tiedän itse paremmin, miten tulee toimia ja elää. Kun kukkahattuäiti on vauhdissa, asioista ei neuvotella. Pelata ei saa, koska hehän pelasivat jo aikaisemmin. Telkkarin katsomista on myös vartioitava, ruutuajasta on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, jos muu ei auta.

Aiemmin en edes tiedostanut toimivani näin. Nykyään yritän olla kuuntelematta edes välillä sisäistä kukkahattutätiäni. Sen sijaan opettelen nauttimaan elämästä, samoin opettelen antamaan lasten nauttia elämästä. Välillä voi pelata enemmänkin, samoin katsoa telkkaria. Viimeiseen asti täti sisälläni huutaa, että jos he katsovat tänään liikaa telkkaria, he tekevät jatkossakin niin ja jättävät kaiken muun tekemättä. Lapseni eivät halua mennä enää edes ulos, jos saavat tänään katsoa useita tunteja ohjelmaansa. Usein tekisi mieli huutaa ääneen, että täti on hyvä ja sulkee suunsa.

Huomaan vanhempien poikieni naamasta, jos kiellän jonkun asian liian nopeasti. Nelivuotias pitää korvistaan kiinni, jos alan nalkuttaa liikaa. Tuo ele auttaa minua sulkemaan nopeammin oman suuni, vaikka täti päässäni jatkaakin naputtamistaan. En haluaisi kieltää aina kaikkea. Pelaaminen ja telkkarin katseleminen ovat asiat, joissa kukkahattutäti nostaa nopeimmin päätään. Lähes joka kerta kiellän asian ensin ja vasta sitten tajuan, mitä taas sanoin. Asian harkitsemiseen ei menisi edes kauaa ja monesti perunkin oman kieltoni, kun olen ehtinyt ajatella pyyntöä.

Tätä kirjoittaessa huomaan jälleen kerran, että minun tulisi olla hetki hiljaa, kun pojat pyytävät lupaa johonkin. Ihan vain hiljaa, olla sanomatta mitään. Jos sanon, että mietin asiaa, kukkahattutäti ehtii avata suunsa. Mutta jos vain olen hetken hiljaa,  saatan pystyä antamaan luvan ilman kieltoa. Aina lupaa esim. pelata ei tarvitse eikä pidä antaa. Mutta aina välillä sen voi tehdä. Ja kun luvan antaa ilman kieltämistä, on mahdollisuus nähdä, miten iloisiksi ja onnellisiksi poikani tulevat, kun heiltä ei kielletä kivaa tekemistä.

Toisinaan ehdin, uskallan ja onnistun miettiä tarkemmin päässäni motkottavaa kukkahattutätiä. Kuvittelen, miten täti riisuu hattunsa ja ripustaa sen siististi naulakkoon - hattua ei koskaan voi viskata mihinkään nurkkaan. Ehkä onnistun senkin vielä joku päivä kuvittelemaan. Kahvikuppi kädessään täti istuutuu pehmeään nojatuoliin ja nostaa jalat sohvapöydälle. Hatun riisuminen ja tuoliin istuminen tuovat tädille rauhan ja oma oloni helpottuu. Tämän mielikuvan luominen ei ainakaan vielä onnistu silloin, kun sitä todella tarvitsisi. Mutta jos harjoittelen kovasti, joskus pystyn siihen.

Joinakin päivinä huomaan ilokseni vastaavani poikien kysymykseen suoraan "Kyllä, saatte katsoa telkkaria." Välillä myös menen heidän viereensä sohvalle. Sillä parhaassa tapauksessa ainakin nelivuotias tulee istumaan kainalooni ja nojaa minuun onnellisena.  



torstai 16. kesäkuuta 2016

Blogi äitiydestä


Blogin kirjoittaminen on kiinnostanut jo pitkään, mutten ole saanut mitään aikaiseksi. Eikä pelkkä halua kirjoittaa riitä, vaan pitäisi olla myös jotain oikeaa sanottavaa - ainakin jos haluaa saada blogilleen lukijoita ja seuraajia. Luultavasti samanlainen tilanne on monilla muillakin.  No, nyt olisi sanottavaa aiheesta, mikä aiheuttaa päivittäin itselleni harmaita hiuksia, mutta tuo elämääni ja päiviini myös paljon iloa ja riemua: Äitiys.

Olen 30-vuotias kolmen  pojan äiti ja tällä hetkellä äitiysvapaalla. Kotona minun ja 2,5 kk vauvan kanssa hyörivät nelivuotias ja  seitsemänvuotias, iltaisin ja viikonloppuisin myös rakas aviomieheni.  Päivät menevät lasten kanssa touhutessa ja kodista huolta pitäessä. Lastenhoidon ja kotitöiden yhdistäminen on haastavaa, toisina päivinä melkein ylivoimaista. Niinä päivinä pyykkivuori saa odottaa ja kaapista lämmitetään helpoiten valmistuvia eineksiä.

Äitinä olo on ihaninta ja vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut.  Äitiys antaa paljon. Saan nähdä, miten vanhimmat poikani leikkivät yhdessä. Hassuttelevat ja välillä tappelevatkin. Riidat unohtuvat kuitenkin nopeasti ja seuraava leikki alkaa. Vauva kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kotona ei ole enää sitä pientä nyyttiä, jonka pää oli nyrkkini kokoinen. Pinnasängyssä on usein vastassa hymyilevä poika, jotka heiluu kuin olisi lentoon lähdössä. Ehkä käsiä ja jalkoja tarpeeksi heiluttaen pääsisikin liikkeelle?

Äitiyteen liittyy muutakin: Väsymys, huoli, turhautuneisuus, itsensä epäileminen, kiukku ja syyllisyys kuuluvat päiviini  samoin kuin ilo, onni, nauru ja rakkaus. Negatiiviset tunteet jäävät yleensä kuitenkin kodin sisälle. Ulkona yritän näyttää muille, että pärjään samoin kuin kaikki muutkin äidit. Puistossa ei näe itkeviä ja vihaisia äitejä, muut näyttävät nauttivan olostaan äitinä. Olenkin minä ainoa, joka ei nauti jokaisesta hetkestä äitinä? Päivittäin on hetkiä, jolloin haluaisin ryömiä peiton alle nukkumaan ja unohtaa, että olen äiti. Seuraavassa hetkessä huomaan kuitenkin piirtäväni isompien lasten kanssa vauva sylissä kuunnellen esikoisen selvitystä, miten Minecraftissa tulisi seuraavaksi edetä. Puoliakaan en ymmärrä, mutta rakkaus ja yhteenkuuluvuus näiden lasten kanssa on tärkeintä.

Pyrin kirjoittamaan lapsiperhearjesta ja äitiydestä sekä siihen liittyvistä tunteista mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Se tulee olemaan itselleni todella vaikeaa, mutta jospa joku väsynyt äiti saisi voimia tietäessään, ettei ole yksin äitiyden taakan kanssa.