torstai 20. heinäkuuta 2017

Äidin oma hetki




Istun yksin kalliolla. Kuulen, kuinka tuuli suhisee puiden lehdissä. Kuulen laineiden liplatuksen. Ne lyövät pehmeästi kallioon, kiviin ja rantaan. Liplattavat ja leikkivät, välillä hitaampaa, välillä nopeammin. Kuitenkin pehmeästi, kauniisti. Tänään ei myrskyä, laineillakaan ei ole pakottava tarve heittäytyä kallioita vasten.



Kauempana kuulen, kun lapseni leikkivät vesipyssyillään. Juoksevat ja nauravat, nauttivat kesästä ja auringosta. Pienin kultani nukkuu vielä, tarjoaa äidillekin huilitauon. Itkuhälytin taskussa muistuttaa velvollisuuksistani, pitää kiinni äidin roolissa. Mutta tämän hetken, kun se on vielä hiljaisena, voin olla muutakin. Saan olla minä. Se, jonka tiedän olevan olemassa edelleen. Se, joka jää usein äidin roolin alle piiloon, antaa tilaa tärkeimmille. Se, joka kaipaa välillä hetken omaa aikaa, omaa rauhaa. Hiljaisuutta ja tyhjyyttä. Aikaa ilman lapsia, aikaa ilman velvollisuuksia. Aikaa ilman kotitöitä tai edes ajatuksia.



Nautin auringosta, sen valosta ja lämmöstä. Siitä on liian pitkä aika, kun se viimeksi meitä ilahdutti. Jo päivä ilman auringonpaistetta tuntuu ikuisuudelta, harmaus ja pilvet vievät ilon ja tuovat mukanaan tylsempiä päiviä. Nyt aurinko kuitenkin paistaa, nautin siitä. Auringonsäteet kimaltelevat järven pinnalla. Näyttää kuin keijukaiset tanssisivat ja iloitsisivat vieressäni. Kauempana kuuluu kuikan huuto. Tuttu ja turvallinen ääni. Lämmin kesätuuli tuntuu hyvältä kasvoilla. Olo on hyvä, rento. Stressi hellittää vihdoin. Nautin tästä vielä hetken. Vielä hetken on hiljaista, ennen kuin joku tarvitsee taas äitiä. 


Seuraathan jo Kukkahattuäitiä Facebookissa.